Elämä käy yhä kummallisemmaksi. Minun piti eilen illalla kirjoittaa tänne, mutten tehnyt sitä. En kai kehdannut, sillä olin syönyt enemmän kuin piti.
Vaaka näyttää päivä päivältä omaa ennätystäni, mutten osaa iloita siitä kunnolla. En osaa luottaa siihen, että tämä on todellista. Matkaakin on vielä paljon edessä. Matkaa, mutta mihin? En ole kai koskaan tiennyt pitkän ja paskaisen matkani määränpäätä. Olen kuvitellut sen olevan yhtä ja toista, mutta tiennyt en ole koskaan, olen vain uskonut, toivonut ja pelännyt. Määränpäätä tärkeämpää on itse matka, solmussa olevat polut edessäni, taival ja vapaus. Vapauskin on vähän kyseenalaista kyllä, vapaus mihin? Kuinka monet näistä valinnoista ovat oikeasti olleet omiani? Oliko vaihtoehtoja koskaan edes olemassa?
Eilen päivällä söin kaksi pientä karjalanpiirakkaa jäisenä suoraan pakastimesta, vaikka yksikin olisi riittänyt. Mitään en siis ole oppinut. Perustelin sen itselleni sillä, että olin menossa luovuttamaan verta vaikken olisi saanut. Silti kaksi oli liikaa. Kukaan ei onneksi kysynyt painoani siellä, niin ei tarvinnut valehdella. Join siellä mehuakin, jonka kaloreita en tiedä. Siksi päätin olla syömättä enempää, mutta illalla söin kuitenkin kaksi jäistä sämpylää, mistä tuli fyysisestikin ihan kauhea olo, eikä se edes helpottanut heikotusta.
Vähän, tai oikeastaan paljon, vaivaa epäilys siitäkin, että mistä tiedän vaa'an olevan oikeassa ja rehellinen? Mitä jos peili onkin oikeassa ja vaaka valehtelee ja olenkin edelleen se sama valas kuin aina ennenkin. Jos vain kuvittelen edistyneeni, mutta oikeasti junnaan paikallani.
Tänään vaaka sanoi BMI:n olevan 17,06, mutta se ei näy missään. Läskiä joka paikassa, vain olkapäähän on ilmestunut vähän kulmaa. Numerot ovat pienentyneet parissa päivässä niin paljon niin nopeasti, että tämä ei voi olla todellista. Jokin minussa arvelee, että voisin syödä vähän enemmänkin ja hidastaa vähän tahtia, mutten uskalla. Syömisestä tulee niin paha olo, etten uskalla syödä enempää. Onneksi en ole oksennellut moneen päivään.
Tämä kaikki on vain niin outoa, etten käsitä, en uskalla luottaa mihinkään ja kaikki ahdistaa. Enkä uskalla oikein edes jutella kenenkään kanssa asiasta, koska häpeän ja pelkään. Kävin eilen Tammen luona, mutten saanut suutani auki, vaikka luotan Tammeen. Olen vähän huolissanikin hänestä. Onneksi olen saanut kerrottua, kuinka tärkeä hän on minulle.
Harmi ettet osaa iloita -itse antaisin mitä vain edes 17-BMI:stä. Mutta kultapieni, älä hukkaa itseäsi tuohon! Muistathan että jos tarvitset tukea, olen täällä vaikka usein pysynkin hiljaisena.
VastaaPoistaEi oo menny mitään ohi, en oo vaan sanonu tääl blogissa.. Vähän on joo pettyny olo, vaikka kyllähän mä nyt aattelinki, et se varmaan jotain sanoo, mut odotin silti, et se ees kysyis multa, onko ok et se vaan kertoo vanhemmilleen kaiken, mitä mä sille..... Tai siis ku se ei ees ite kertonu, et se on sanonu niille mitään, mut sit ku kysyin siltä, et mitä se on sanonu niille, ni se vaan vastas et "kaiken mitä sä oot sanonu mulle" ihan niiku siinä ei ois mitään!
VastaaPoistaTiesin siis, et se varmasti äidilleen sanoo jotain, koska se oli siltä kysyny, et miten se voi ottaa tän koko asian mun kanssa puheeks, ni kai sen äiti nyt sit halus tietää, et miten meni..
Mut joka tapauksessa oon kyllä aika pettyny siihen, et se oikeesti vaan kerto eteenpäin kaiken eikä ees kysyny multa, onko se ok.
Ja kiva et tykkäsit ja siistii, et on käyny noin! Mut toisaalt mullaki on kyl aina niin, et kysymyspostauksii on kiva lukee, vaikka en ite ikinä meinaa keksii mitään kysymyksiä :D
MOI! :D
VastaaPoistasun peili ei valehtele vaan silmät jotka ovat aivan liian kriittiset. Luota vaakaan, oot hirmusen täydellinen (apua ei näin saa sanoa alipainoiselle!).