Ja taivaalla valot

Vanha vuosi on lopuillaan. En usko uudesta vuodesta tulevan sen parempaa, en millään tavalla. En lupaa mitään uutena vuotena, en toivo mitään uudelta vuodelta. Samaa kuraa tämä kuitenkin on aina ja ikuisesti. Mies on sentään kiva, minun Pisamini.

Ja te, rakkaat lukijani, te olette lisääntyneet taas, vaikken ole edes kirjoitellut pitkään aikaan. Kiitos siitä. Haluaisin luvata teille, että kirjoitan jatkossa useammin, mutta sitä lupausta en välttämättä pysty täyttämään. Lupaan kuitenkin, etten unohda teitä. Olette tärkeitä.

Therru kuittaa.

Kaikkien kirjoittamattomien sanojen takaa minä huudan

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta se jääköön nyt. Olen äidin luona, eikä aikaa ole paljon.

On kuuma. Minulla on vanhan villapaidan alla paljon, liikaa, helvetillisesti läskiä. Lämmintä ja löysää, pelottavaa, vihattavaa, hyllyvää läskiä. Piisamilla on ollut minuun erittäin lihottava vaikutus. Hänen kanssaan tulee syötyä miten sattuu. En halua sen jatkuvan, lihomisen siis, mutten osaa lopettaakaan sitä. Kuinka se nyt on niin vaikeaa?

No, tehän tiedätte, että joulu tulee. Tulee vaikkei sitä ehkä aina tahtoisi. Kaikki se ruoka, suklaa, lämpö ja imelyys. Pelottavaa. Kaikki se stressi, paketeista tuleva roska, kuusen varistamat neulaset. Kamalaa. Kaikki se hymyily, iloisuus ja kuulumisten vaihtaminen. Mitä jos joku vuosi en jaksakaan sitä enää? Tästä joulusta aion selvitä kunnialla, mutta joskus se raja tulee väistämättä vastaan. Silloin minä lähden kauas pois, varaan ehkä hotellin ja otan mukaan hyvän kirjan. Yksin tietysti.

Joulua siis teillekin, toivottavasti nautitte siitä enemmän kuin minä.