Elämä on paskaa. Anteeksi positiivisuuteni.

Minun kirjassani on tyhjiä sivuja

Voisinkohan vain unohtaa. Kääntää sivua ja kulkea uuteen, vapaampaan lukuun. Ja vaikka voisinkin, onko minulla tarpeeksi tahtoa haluta sitä? Minä kävelisin pilven reunalla ja maistaisin sitä, taivaallisen makeaa hattaraa ja voisin ehkä hetken, edes hetken, olla onnellinen.

Ja vaikka minä voisin ja haluaisin, niin tekisinkö minä sitä siltikään?

Joskus minä puhkon peilin pintaa

Näitäkin päiviä siis tulee. Luulen syöneeni tänään kutakuinkin samalla tavalla kuin muutkin syövät. Luulen niin, sillä kosketukseni normaaliin syömiseen on kadonnut niin kauan sitten, etten voi tietää.

Ystäväni, jota olen jollakin kirjaimella kutsunut, saa uuden nimen: Orava. Hän on luonani nyt, nukkua tuhisee makuuhuoneessa, jonka varta vasten hänelle siivosin. Olemme syöneet hänen kanssaan tosiaan niin, että luulen sen olevan "oikein". Ja nyt on kummallinen olo, rakkaat lukijani. Minua ei ahdista juuri lainkaan. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei ahdista yhtään, mutta nyt oloni on siedettävä, vaikka vatsani on täynnä turkkilaista jugurttia ja mustikoita.

Tämä on siis se terveyden tahra sairaan kauniissa maailmassani. Minussa siis todistettavasti on vielä jotakin, mikä ei ole vielä läpeensä turmeltunutta. Tiedän olevani typerä, kun en edes yritä pitää kiinni niistä terveyden rippeistä, jotka minulla vielä on. En välitä.

Jos minun pitäisi valita täydellinen terveys tai täydellinen sairaus, en todellakaan tiedä, kumman valitsisin.

Ehkä ensimmäinen kerta, kun en lihonut äidin luona synnyinkaupungissa. Olin peräti neljä päivää, enkä lihonut yhtään, vaikka kävin kylässä ja mummulassakin, joissa ei voi välttyä syömiseltä. Paino on edelleen sotanorsumainen, mutta on kuitenkin hyvä mieli, kun se vastoin kaikkia oletuksia laski 100g. Eräänlainen onnistuminen sekin.