Pakkanen puree nenänpäätä ja korvannipukoita kun jätän taakseni jälleen yhden uuvuttavan työpäivän. Ohut lumi narskuu kenkien alla, kun kävenlen ratikkapysäkiltä kotiin ja korkkaan kaljan. Jälleen yksi kuluttava työviikko takana ja loputtomasti edessä. Pöydällä laatikossa odottaa malttamattomana töistä saatu viinipullo, jonka juon ystävän kanssa huomenna, kun millään ei taas ole mitään väliä.
Illat ovat ovat pysähtyneitä ja se valuu ikkunankarmeista hiljaa lattialle. En jaksa välittää. Kukaan ei kuule kuiskauksiani kuitenkaan eikä happi riitä huutamiseen. Kuulokkeista pauhaava musiikki peittää kellon sekuntiviisarin äänen, tik tak, tik tak, mutta se ei katoa koskaan. En jaksa enää riuhtoa, en huutaa enkä huitoa. Ympärillä on vain tyhjyys joka ei täyty.
Lääkäri kertoo miettineensä joka viikko, miten minulla menee. En sano mitään, tuijotan lasittuneesti lattiaa mutta kuuntelen kyllä. Se kiinnittää huomion positiivisiin asioihin, joita minä en enää näe, en ole aikoihin nähnyt. Lääkkeen annosta nostetaan ja soittoaika sitten joskus. Vuodenvaihteen jälkeen minulla ei ehkä ole lääkäriä, ja vaikka mitä koitan itselleni vakuuttaa, se ahdistaa. Se huokaa ja tunnen sen katseen kasvoillani vaikken katso sinne päin. Ovelta huikkaan heipat enkä katso taakseni.
Kalja alkaa nousta päähän ja täyttää vatsaa, eikä sinne jää tilaa iltapalalle. Olen lihavampi kuin koskaan ja vihaan jokaista solua tässä ruhossa. Kuvotan itseäni, mutta muiden edessä kannan itseni kuin ylpeänä ikään, eikä kukaan näe sitä mustuutta joka velloo sisälläni.
