Onpas kulunut aikaa edellisestä postauksestani. Paljon on tapahtunut. Olen kirjoittanut neljä ainetta (äidinkieli, ruotsi, englanti, biologia). Mikään muu kuin äidinkieli ei jännitä. Tekstitaito lähti luokan parhailla pisteillä, mutta essee ei ollut aivan minun tasoani. On pakko saada laudatur. Pakko!

Eilen olin nuorisopsykiatrisella. Tämä oli ikään kuin ensimmäinen käyntini, vaikka olenkin käynyt siellä jo kerran. Olin vastentahtoisesti siellä. Nyt jälkeen päin en tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Ainakin nyt vaikutti olevan ok, mutta emme puhuneet itse aiheesta vielä. Sitä varten sain seuraavan ajan.

Se lääkäri, jolla kävin kesäkuussa, oli ollut sitä mieltä, että minä tarvitsen apua, mutta hän ei tiennyt, sitoutuisinko minä siihen. Ja kuinka oikeassa hän olikaan! Pieni osa minusta haluaa parantua ja elää normaalia elämää. Elämää ilman tätä raastavaa itsevihaa, ilman kieroutunutta suhdetta ruokaan, ilman jatkuvaa halua silpoa itseään ja taistelua sitä himoa vastaan. Mutta se on pieni osa. Suurin ja vahvin osa haluaa, että ne antavat minun olla ja saavuttaa tavoitteeni.

Ne eivät pakota minua, mutta avun saaminen edellyttää, että jaksan haluta sitä kuukausia ja pidempäänkin. Koko hoidon ajan. Enkä minä halua. Miten voin olla näin täynnä ristiriitaisia tunteita? Kovasti ne yrittävät sitouttaa minua sinne; täti lainasi minulle kirjan. Ei aiheeseen liittyvää, vaan saksankielisen romaanin, jossa esiintyy Marie Curie, fysiikka ja ilmeisesti myös feminismi. Ne tietävät, etten voi olla palauttamatta sitä. En myöskään osaa jättää kirjoja kesken. Minun on siis käytävä siellä ainakin niin pitkään kuin kirja on kesken.

Kävin myös kuolulääkärillä saamassa lähetteen labroihin. Vaihteeksi. Alkaa sekin sujua jo rutiinilla.

Olen syönyt kuin tiine sika, mutta uskon lujasti pystyväni lopettamaan sen JUURI NYT! Minun on uskottava, sillä vain oma uskoni pitää minut pinnalla.

En tiedä, miten elämä jatkuu. Mutta sen on jatkuttava.

Ahdistaa.


Vatsa on täynnä ja vihaan itseäni, vihaanvihaanVIHAAN! Nyt sen on loputtava, syömisen! Minä lopetan. Haluaisin lopettaa tämän kaiken, mutta menen kuitenkin huomenna kirjoittamaan biologiaa. Pitäisi lukea siihenkin, miksen lue?

Tapaan tänään myös E:n. Olen iloinen siitä, että päätimme yhdessä tuumin (E:n ehdotuksesta) tavata ja aloittaa alusta. Minua vain pelottaa, jos hän olettaa saavansa takaisin sen iloisen, vilkkaan, puheliaan tytön, joka Halla oli parhaimmillaan. En ole enää se tyttö. Hän ei tiedä, millaista vaihetta elän. Hän ei tiedä raajojani kiristävistä jäljistä eikä tästä ahdistuksesta, enkä halua niistä hänelle edes kertoa. Ja tunnen jollain tavalla pettäväni häntä salatessani tämän. Mutten halua satuttaa häntä enää, vaikka hän vakuutti kestävänsä.

Yli viikon olemme olleet erossa. Olemme molemmat kärvistelleet koulussa muka normaalisti puhumatta toisillemme. Me, jotka olemme koko ystävyytemme ajan olleet aina yhdessä ja jakaneet kaiken keskenämme, ilot, surut, vitutuksen ja rehtorin puhuttelut ja paheksunnan. Olemme ikävöineet toisiamme ja koulu on tuntunut tyhjältä yksin. Voi kuinka paljon olenkaan kaivannut E:tä! Ja nyt, kun saan hänet takaisin, minä pelkään. Pelkään!

Perjantaina, kun kokeen puolivälissä kävin vessatauolla, valvoja sanoi, etten minä ole syönyt eväitäni. Hän käski minun pitää myös evästauton. Hän tietää. Kaikki tietävät, sillä luokanvalvojani avautui minun ongelmistani kokouksessa keväällä. Ne kaikki tietävät, vahtivat ja käskevät syödä. Ne vakoilevat minua, mutta minun on oltava ovelampi.

Reilu viikon päästä minulla on aika koululääkärille. K on puhunut myös, että haluaa varata ajan terkallekin. En tiedä, mitä teen niiden suhteen. Tai tiedän; kieltäydyn vaa'asta ja pidän kaikki vaatteet päälläni. Ne eivät saa nähdä vartaloani, eivät niitä haavoja ja saastaista fyysisyyttäni. Minä huijaan niitä kaikkia, jos on tarvis. Paitsi K:ta. Hänelle en valehtele.

Perjantain tekstitaito meni onneksi ihan hyvin. Niin opettaja ainakin sanoi, kun illalla tekstasi minulle. Hän oli lukenut vastaukseni ja sanoi, että olivat niitä parhaita. "Hieno suoritus!" hän sanoi. Tuli hyvä mieli, mutta se ei kanna enää.

Anteeksi. Tämä on sekava postaus. Minä olen sekava. En osaa ajatella selkeästi enkä tehdä mitään. Haahuilen sekopäisenä ahdistumassa, vaikka pitäisi kerrata koko lukion biologia huomiseksi. Puolitoista kurssia kokonaan käymättä.

Auttakaa joku minua! Enkä kuitenkaan halua, että kukaan auttaa. En voi elää loppuelämääni tämän itsevihan ja ahdistuksen kanssa. Tai voin, mutta silloin se jää kovin lyhyeksi.

Mutta minulla on välineet auttaa itse itseäni: nälkä. Kun lopetan syömisen, tulee parempi olo. Siinä kestää kuitenkin pari päivää, enkä tiedä, jaksanko niin pitkään. Jaksan. Minun on oltava vahva. Minä taistelen. En syömishäiriötäni vastaan, vaan sen kanssa niitä kaikkia vastaan. Ja me voitamme.

Voitamme!

Kaikki meni niin kauan aivan loistavati, kun en syönyt. Sunnuntaina tapahtui kauheita, ja erinäisten tapahtumien johdosta minä söin. Illan makasin kippurassa sohvalla ja uikutin äidille kuolevani. Mahaan sattui niin kauheasti.

Siitä alkaen menetin kaiken kontrollin elämässäni. Koulussa olen käynyt juuri ja juuri tekemässä yo-kuuntelut ja pari tuntia lisäksi. Olen syönyt ja voinut pahoin ja vihannut itseäni. Sen kanssa karkasi mopo käsistä aivan totaalisesti. Annoin tiistaina hieman periksi ja kaivoin ystäväni Terän esiin. Olin antanut itselleni luvan tehdä kolme pientä viiltoa. Niiden lisäksi tuli kuitenkin erinäinen määrä isompiakin. Sama jatkui keskiviikkona ja tänä aamuna myöhästyin koulusta taas aika paljon, kun yksi iso reidessä ei suostunut lopettamaan vuotamista. Paikkaustarpeet loppuivat ja päädyin lähtemään kouluun todella epähallamaisissa vaatteissa; mustilla paksuilla collegehousuilla. Haava kuivui housuihin kiinni ja repesi irti yhä uudestaan, ja vasta käytyäni kaupassa tekemässä lisäostoksia sain sen asettumaan.

Keskiviikkona tein myös jotakin, mitä minun ei pitänyt. En tiedä, mikä minuun meni, mutta kerroin K:lle. Hän meni vakavaksi ja uhkasi ensinnäkin vahtia, että tosiaan käyn koulussa enkä eristäydy kotiin. Hän myöskin päätti, että nyt ihan aikuisten oikeesti minulle on hankittava apua. Hän haluaa tulla kanssani terkalle kuulemaan lisää näistä asioista. Syömishäiriöistä ja itsetuhoisuudesta. Hän ei jätä asioita enää näin.

Minä pelästyin itsekin. En todellakaan halunnut tehdä itsestäni jauhelihaa, mutta nytinhottava vartaloni on haavoilla, kymmeniä viltoja. En pystynyt lopettamaan, vaikka olin päättänyt. Minun päätöksiläni ei ole enää mitään merkitystä. Asiat vain tapahtuvat aina joskus. Se minua pelottaa. En pelkää kipua eivätkä nämä jäljet itsessään ole vaarallisia, mutta ovat varoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun kontrollini ei pidä. Minä voin tehdä mitä vain. Vai olenko se edes minä.

Palataan viime viikon perjantaihin. Kaikki ei ole sujunut E:n, rakkaimman ystäväni kanssa oikein hyvin. Perjantaina päätimme, ettemme tee mitään lopullista, mutta meidän on otettava etäisyyttä. Minun toimintani ruuan kanssa, siis syömättömyys, satuttaa ja ahdistaa E:tä liikaa. Hän ei kestä. Olen pelännyt tätä jo pidempään. On kiduttavaa olla koulussa ja nähdä häntä voimatta jutella ja olla yhdessä. Elämääni jäi suuri ja kipeä aukko siihen, missä E oli ennen. Sattuu. Sen myötä olen sulkeutunut lisää. En puhu muillekaan koulussa enää. Olen yksinäisempi kuin aikoihin.

Olen usein ajatellut, että elämä olisi helpompaa, jos ympärilläni ei olisi rakkaita ihmisiä, joita satutan pakostakin toiminnallani. Se onkin, mutta kuinka raastavaa yksinäisyys onkaan! K on hyvin kiireinen, emmekä ole ehtineet oikein jutella viikkoihin, vain pari sanaa joskus käytävässä ohimennen. Minua myös pelottaa yksinäisyys. Mietin, miksi kerroin K:lle, etten osaa lopettaa Terän kanssa. Joskus voi mennä todella pahasti yli. Olen toivonut, että ne menisivät pois ja antaisivat minun pudota. Nyt kun ne ovat menneet, pelkään niin kovasti, että kun putoan, kukaan ei ole ottamassa kiinni. Ehkä minä kerroin K:lle, että hän ottaisi kopin sitten...

Ja huomenna virkeänä tekstitaitoa tekemään. Kuudessa tunnissa pitäisi saada pullautettua paperille yli kahdentoista vuoden oppimistulokset.

Tuntuu hyvältä.

En ole syönyt mitään sunnuntaiaamuisen oksentamisen jälkeen. Olen jättänyt jopa sokerittomat omenamynthonit ja läkerolit. En myöskään syö purkkaa. Olen juonut etupäässä kahvia ja vähän vettä, muuhun en koske. Olen meinaan tullut siihen tulokseen, että ruoka on arkkiviholliseni, joka yrittää orjuuttaa ja tappaa minut. Kurkku on yhtä murhanhimoinen kuin leipä ja perunalastutkin, se vain yrittää esittää ystävää.

En halua syödä enää koskaan. Tahdon vapauttaa itseni ruuasta. Minulla ei ole ongelmia syömisen kanssa niin kauan kuin minun ei tarvitse syödä. Ahdistaa vain se, että isällä ja mummuloissa on varmaan pakko syödä. Reilu viikon päästä suuret sukujuhlat, joissa on tarkoitus olla koko päivä. Kuinka ihmeessä selviän syömättä? Minulla ei ole mitään muuta pakkoa syödä kuin sosiaalinen pakko. Mutta toivon, että ne pian tottuvat siihen, etten syö.

Sillä olen löytänyt tien oksennuksettomaan elämään. Syömättömyys on vapautus monista tuskista. Vapautus oksentamisesta ja pakkoliikunnasta, syömisen aiheuttamasta itseinhosta ja nälästä, vapaus laksojen käytöstä ja voi, vaikka mistä. Ei ole nälkäkään enää. Se on mennyt. On seesteinen ja varma olo. Onhan tässä huonojakin puolia. Mainittujen sisoaalisten ongelmien lisäksi ainakin kylmyys ja väsymys. Kylmyyteen kuitenkin auttaa vaatetus ja väsymykseen tasapaino kofeiinin ja unen välillä.

Minä voitan.