Tähtien tuike ihollasi

Kiitos edellisen viestin kommenteista. Olette ihania. Kaiken sen ahdistuksen keskellä teidän sananne tuntuivat hyvältä. Helpottivat oloa ja tekivät elämästä elämisen arvoista sillä hetkellä, kun millään ei ollut merkitystä.

Olemme nyt Piisamin kanssa ihan virallisesti pari. Vaikka välillä mietityttääkin, kuinka oikein tämä on, olen melkein onnellinen. Piisami on ihana mies.

Olen paisunut kuin pullataikina, melkein kaksi kiloa. Ja nyt on taas matkaa alipainoon. Paljon, liikaa, mutta saavutan sen niin kiduttavan pian.

Minun on vain oltava vahva ja suojeltava suloista Piisamiani.

Se valuu pitkin seiniä, tukkii ikkunat ja hiipii ovien alta porraskäytävään

En vain jaksa.

Lumihiutaleet tanssivat hiuksillasi, pian

Tulin reilu tunti sitten Piisamin luota. Hiukseni tuoksuvat Piisamilta, lakanani tuoksuvat, minä tuoksun. Ei mikään ihme, etten saa Piisamia mielestäni. Olin ensimmäistä kertaa hänen luonaan. Naureskelimme illalla, että mitä jos hänen kämppiksensä tulee kotiin. Tilanne on tietysti ilmiselvä kämppikselle, jos minä pyörin siellä alushousuilla ja Piisamin T-paidalla. Mutta mitä sitten? Eikä se kämppis edes tullut. Missä lie.

Piisamin mielestä minun ei tarvitse laihtua. Hän lupasi suuttua, jos huomaa painoni pudonneen. Mutta kun en minä Piisamin tähden, vaan itseni. Koska minun on paha olla tässä ruumiissa.

Ei tullut taas nukkumisesta mitään.

Syksyn lehdet, punaiset ja keltaiset, lentävät toisessa tuulessa

Piisami oli täällä taas eilen. Joimme teetä, kävelimme koiran kanssa - oli ihastuttava ilma, kirkas ja kuulas - ja makoilimme sängyllä sylikkäin. Silloin mietin, kuinka kunnollinen mies hän onkaan. Mutta kun minä en ole kunnollinen. Minä poltan, juon, laihdutan, pelaan ihmissuhdepelejä. Minä väistämättä satutan häntä, jos hän tulee liian lähelle, ja sitä en tahdo. Minä pidän hänestä, mutta rakastanko kuitenkaan?

Tänään loppui sadan tunnin paasto. Tai sadan ja neljän oikeastaan. Neljä vuorokautta ja kahdeksan tuntia. Tunnin verran harkitsin, pitäisikö jatkaa paastoa, mutta päädyin syömään kevyen aamiaisen. Illalla menen äidin luokse, ja siellä joudun syömään, tai ehkä saan syödä, ihan kunnolla kiinteää ruokaa. Kokemuksesta tiedän, millainen olo tulee, jos heti paaston jälkeen syö liian raskaasti, joten aloitin kevyen ruokaan totuttelun jälleen.

En tiedä, mitä sanon äidille, jos se huomaa. Olen laihtunut nyt yli yhdeksän kiloa alkukesästä. Miten ihmeessä piilotan sen äidiltä? En halua satuttaa häntä enkä pilata hänen maanantaina alkavaa risteilyään. Haluan suojella äitiä, haluan tehdä sen paremmin kuin ennen. Onneksi on kylmä, niin voin pitää paljon vaatetta minun ja maailman välissä.

Terveisin Therru, jonka fyysistä olemusta on edelleen aivan liikaa tässä maailmassa.

Ps. Minä muutun. Minun on vähennettävä tupakointia radikaalisti. Aloitan tänään e-pillerit, sellaiset, joiden kanssa ei saisi tupakoida. Ihmettelen, miten lääkäritäti edes kirjoitti tupakoitsijalle sellaiset. Ne nostavat riskiä, johon voi kuolla. Tai oikeastaan se olisi halunnut kirjoittaa minulle toisenlaiset, mutta kun halusin nuo, niin sain ne. Mutta se olikin kiltti lääkäritäti. Ei edes kysellyt reisieni raidoista, vaikka näki ne. Ei edes niistä tuoreemmista.

Lakanoilla, joilla auringonsäteet tanssivat aamuisin

Nyt en tiedä enää mitään. Kuvioihin on astunut Piisami, poika, jonka olen tuntenut jo jonkin aikaa, hän vain ei ole ollut kovin merkittävä henkilö elämässäni. Tai mies kai hän jo on, pitkä kuin mikä ja 23-vuotias. Nyt vähän aikaa olen tuntenut jotain epätherrumaista häntä kohtaan. Fyysistä kaipuuta. En tiedä, oliko vielä muuta.

En tiedä, mitä tunnen, en tiedä, mitä tahdon enkä sitäkään, miten jatkuu tai pitäisi jatkua. Piisami tuli käymään myöhään sunnuntai-iltana ja jäi yöksi. Jälkiehkäisynhän minä sitten maanantaina tarvitsin, mistä seurasi ihan oikea fyysinen pahoinvointi. Huomenna menemme kahville, mutta tiedossa on lisää näitä yökyläilyjä.

Hän haluaisi sitoutua, mutten tiedä, pitäisikö minun edes yrittää sellaista. En minä häntä pettäisi, jos meillä olisi suhde, en varmasti, mutta pystynkö sovittamaan elämääni jonkun toisen mukaan? Haluanko jakaa elämäni jonkun kanssa, olkoonkin kuinka mukava ja kiihottava? Uskallanko minä? Uskallanko paljastaa hänelle arpeni, peilini, maailmani ja pelkoni?

Ja vetäytyykö hän, jos riisun naamioni?

You wanna play the game? It's like this:

You play around,
you have fun,
you share secrets,
you tell stories,
you cry on each other's shoulders,
you hold hands, you think about forever.


But you don't fall in love.


Because the first one who does, loses.

Asteroidikehällä me tanssimme poloneesia

E tuli, oli ja meni jättäen monia kultaisia muistoja onnen hattaran. Kultaisia, kultaisia hetkiä, kokemuksia, muistoja.

Ehkä kultaisimpana oli eilinen retkemme ja säälittävät teinikännit. Lähdimme bussilla aivan toiselle puolen kaupunkia. Alueille, joilla minäkään en ole koskaan käynyt, vaikka tämä minun kaupunkini onkin. Eksyimme, mutta se oli tarkoituskin. Kävelimme useita kiertoreittejä kotiin, nautimme maisemista, kiireettömyydestä ja toisistamme. Ja humalasta.

Therru ja E, kaksi viinahirmua, hymaltuivat parista siideristä ja kahden desin pullosta 59-prosenttista vodkaa (raakana). Tyhjään mahaan vedettynä, valmiiksi humaantuneena kauniista ilmasta, ystävästä ja vapaudesta.

Olin meikannut kauiisti, jopa rajannut ja punannut huuleni. Humalan parhaassa vaiheessa olin onnellinen. Tunsin olevani kaunis, sopiva, oikeanlainen. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunsin sitä pakahduttavaa onnea, joka täytti minun sopivankokoisen ruumiini jokaista solua myöten, minun vinoutuneen mieleni asteroideja myöten ja enemmänkin.

Tuo ihana hopeinen pilvi hälveni humalan laskun myötä. Minusta tuli taas tyhmä, ruma, lihava, joka vihaa itseään.

Helmistä, rakkaani, helmistä me sen teimme

 Voi kun teitä on jo paljon, rakkaat lukijani. Tervetuloa, uudet lukijat. Kiitos, että kuljette pätkän matkaa kanssani tätä paskaista tietä. Tietä, jonka varrella on niitä pieniä helmiä, jotka loistavat kuunvalossa, lasinsiruja, joihin varomaton matkaaja haavoittaa paljaat jalkansa. Polullani on jossakin pää, ja sen minä haluan nähdä, vaikka pelkäänkin joskus, mitä mutkan takana on.

On kaunis syyssää. Sade on tauonnut, tuuli heittelee keltaisia lehtiä puista, joiden on pian aika riisuutua astuakseen talven suureen syliin. Minä istun kotona ja toivon, että näkisin edes pienen palan sinitaivasta tänään. Saan laittaa turkoosin tupsupipon päähän, kun vien koiran ulos. Kääriydyn kaulahuiviin ja toivon, ettei kesä tule koskaan, etten joudu taas riisuutuman ja näyttämään iljettävää fyysisyyttäni koko maailmalle.

Peilistä minua katsoivat tänään kasvot, joita en tunne omikseni, ruumis, jonka kaarteet ovat minulle vieraat. Minun on varjeltava salaisuuttani saadakseni sen taas haltuuni, vältettävä niiden arvioivat katseet ja kirpeät kommentit. Vain Tammen luona olen turvassa, jopa Nuppu yrittää työntyä maailmaani riistääkseen sen minulta. Hyvyyttäänhän hän sen tekee, mutta minä en voi poistua maailmastani. Tammi osaa olla läsnä oikein, kyselemättä, kommentoimatta, tunkeutumatta yksityisyyteeni mutta vastaanottavaisena, jos haluan jakaa jotakin. Osaa Nuppukin joskus. Ja minä rakastan häntä ihan yhtä lailla kuin Tammeakin.

E tulee tänään, enkä aio syödä mitään ennen sitä. Minä rakastan E:tä. Pelkään vetäväni hänet mukaani niin kuin kerran tein, tai ehkä aina olen tehnyt. Pelkään, ettei hän kestä minua ja maailmaani ja siksi en tiedä, mitä uskallan hänelle näyttää. Joskus kävimme tämän kaiken yhdessä, mutta nyt en uskalla enää. Minä pelkään itseäni.

Unohda, mitä ikinä odottaakin ulko-oven tuolla puolen

Olen menossa pitkästä aikaa Tammen kanssa yliopistolle syömään tänään. Siihen on vielä yli kaksi tuntia aikaa, mutta minua jännittää aivan sairaasti. Kädet hikoavat. Mahassa on perhosia. En tiedä, mitä laittaisin päälleni, ettei syömisen jälkeinen pömppömaha näy kaikille.

Yritän kuluttaa aikaa koneella, että unohtaisin sen. En muista, koska olen viimeksi syönyt lammintä ruokaa. Siitä taytyy olla yli viikko, varmaan useampikin. Mitä jos en saa sitä alas? Tai mitä jos syön niin paljon liikaa, etten pysty menemään luennolle sen jälkeen? Mitä jos tapahtuu jotain kamalaa? Vaatteet repeävät päältä, kun turpoan.?

Minua pelottaa. Aivoni keksivät kaikenlaista, mitä voi sattua ja tapahtua. Tammi kyllä tietää, miten pelkään julkisesti syömistä, joten hän osaa olla tuijottamatta. Mutta mitä jos mukaan tulee muitakin kuin Tammi.

Minun tarvitsee varmaan meikata tänään ja toivoa, ettei tule sade, joka pyyhkii silmät poskille. Sitten vasta hirviöltä näytänkin.

Oli käytävä, jonka varrella näin kolme lukittua huonetta

Haluaisin kadota. Haluaisin haihtua savuna ilmaan, kadota ullakolle vanhojen kellojen, peilien ja mahonkisten piironkien pölyiseen maailmaan. Haluaisin siirtyä muistoissanne siihen huoneeseen, jonka ovea ette koskaan avaa. Haluaisin katsoa peiliin ja olla näkemättä siellä mitään, yhtään mitään.

Mutta olen sidottu tähän inhottaavaan fyysiseen olemukseen, jota on viisikymmentäviisi kiloa liikaa.