Tennarit hukassa

Ostin tänään kauniin juhlamekon alennustangosta, vaikkei olisi ollut varaa. Vaan eipä ollut vaihtoehtojakaan. Pikkuveljellä on rippjuhlat pääsiäisenä, eikä minulla ole toivoakaan saada vanhoja, juhlavuustasoltaan oikeita mekkoja pysymään päälläni. Sinivalkoinen mekko löytyi lasten osastolta, kokoa 164. Vaikka se on hieman liian leveä ja olkaimet ovat hieman liian lyhyet, olen tyytyväinen. Kun sovitin sitä valkoisen pitsineuleen kanssa, naisellisista muodoistani ei ollut mitään jäljellä, enkä sure sitä lainkaan.

Eilinen ei mennyt aivan yhtä mallikkaasti. Kävin kaupassa heti kahdeltatoista, sillä olin jälleen unohtanut pikku virpojat. Suklaamunien lisäksi mukaan tarttui itselle pussi lakua, maustamatonta jugurttia, kukkakaali (niillä ei ollut porkkanoita siellä!), light-jaffaa. Lisäksi leivoin taattarileipää. En enää tiedä itsekään, löysinkö pääni pöntöstä eilen neljä vai viisi kertaa. Hävettää tunnustaa, että oksensin maustamatonta jugurttia ja kaurahiutaleita. Onhan se ihan normaalia ja luonnollista oksentaa herkkuja, mutta turvaruokien ahmiminen ja oksentaminen on jotenkin niin turhaa, niin typerää.

Seuraava hammaslääkäriaika on vasta yli kuukauden päästä. Onkohan hampaistani mitään enää jäljellä silloin. Tai minusta ylipäätään. Päivästä toiseen tuntuu, etten jaksa, en kestä, mutta eihän minulla ole vaihtoehtoja. Miten voi olla jaksamatta? Jokainen päivä on ahdistusta ruuasta ja tulevaisuudesta, numeroita ruokapäiväkirjassa ja painotaulukossa, otettujen askelten lukumäärää, peittelyä, valehtelua, välttelyä. Loppuuko se kaikki sitten, kun en enää kestä? Mitä sitten tapahtuu?

Pelkään ja inhoan pääsiäistä jo valmiiksi. Menen jo torstaina synnyinkaupunkiin. Kysyn, jos kummitäti ehtisi lähteä vaikka kahvilaan silloin. Perjantaina tapaan sitä kaveria, joka on menossa naimisiin keväällä, lauantaina yritän viettää aikaa E:n kanssa. Sunnuntaina ja maanantaina on vain juhlia, enkä minä halua. En halua yhtään kakkuapullaapiirakkaa, en konvehteja ja suklaamunia. Pääsiäinen on jälleen yksi ruuan juhla, en halua mämmiä, en pashaa, en kulitsaa, vetäköön vittu käteensä ne suklaamunat ja pääsiäisruuat. Haluan lasin vettä, pannullisen kahvia sekä pari askia tupakkaa.

Ahdistaa. Toivon, että tämä kaikki jo loppuisi. En halua herätä aina uuteen aamuun, juoda puolta lasia vettä, että saan tabletit alas, käydä tupakilla, punnita itseäni, juoda aamuteetä sekä kahvia, hoitaa työ- ja kouluasioita, vältellä ihmisiä ja taistella nukkumaanmenoaikaan asti. Eikö vain voisi hetkeksi pysähtyä lepäämään ilman, että sitä seuraa katastrofi ja entistä suurempaa tuskaa ja ahdistusta.

Viha sisälläni

Keskiviikkona suuntasin ulvovan joukkoni kanssa Helsinkiin mielenosoitukseen. Kaikin puolin onnistunut päivä, sillä sen lisäksi, että oli kivaa, tavoitteemme täyttyi eikä opiskelijan asema huonontunut torstain kehysriihessä. Vaatetta oli paljon, jopa riittävästi, joten ei tarvinnut koskea repussa varalämpönä kulkevaan väkevään taskumatilliseen. Pysyin eväissäni, joten matka oli minulle ilmainen enkä syönyt mitään turhaa siellä. Tapasin lyhyesti E:n, mutta niin ihanaa kuin se olikin, voi olla, että olen jälleen satuttanut häntä olemalla tällainen. Vaikka haalarit ja aniliininpunainen laskettelutakki peittävät sekä vartalon muodot että niiden puuttumisen, E tietää. Puhuimme asiasta.

Mielenosoituksen jälkeen retkahdin illalla. Sinänsä vähän humoristista, kun katsoo entisaikojen ahmimisia (ja oletettavasti myös tulevia), niin tuntuu naurettavalta kutsua keskiviikkoillan pupellusta ahmimiseksi. Siltä se kuitenkin tuntui. Söin nimittäin parisataa grammaa raejuustoa sekä ketsuppia pelkälteen (!!). En edes oksentanut, mutta varmaan olisi pitänyt, sillä torstain paino oli 800 g korkeampi kuin keskiviikon. 700 kcal on selkeästi liikaa minulle.

Siitähän se riemu sitten ratkesi. En osaa sanoin kuvailla sitä vihaa, joka on hallinnut mielenmaisemaani tähän päivään asti. Se oli voimakasta, tulista, tyyntä mutta massiivista, pysäyttämätöntä kuin tsunami. Olkaa ylpeitä minusta, sillä en kuitenkaan viiltänyt, en naarmuakaan. Istuin ja tuijotin seinää samalla, kun viha poltti sisintäni. Join teetä, kävin yliopistolla, hymyilin tutulle vastaantulijalle, tervehdin kassaneitiä ja kerroin saksaksi mielipiteeni opintotuen heikennyksistä, mutta sisälläni riehui mustuus.

Tänäänkin minussa on neljäkymmentäseitsemän pilkku neljä kauheaa kiloa, jotka ei tahdo mennä pois.

Tänään sain hääkutsun vanhalta ystävältäni, jonka luulin jo unohtaneen minut vuosien varrella.

PS. 200. postaus lähenee. Olisiko teemapostaus, ja jos, niin mikä? Kuvia itsestäni en anna, älkää pelätkö.

Was wäre ich dann?

Tänään oli taas sellainen päivä (sillä onhan vielä tämä päivä, vaikka kello näyttää huomista), että käytin elämästäni puoli tuntia pyörien keittiössa miettimässä, voinko syödä vielä kaurapuuroa ja pakastemarjoja, vaikka söin päivällä kaksi desiä tomaattikeittoa. En minä tuota puolituntista sure, mihinkä minä aikaani säästäisin. Puolen tunnin miettimisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että voin syödä ison annoksen (vain hieman paketin kyljessä laskettua annosta pienemmän) kaurapuuroa parilla lusikallisella tyrnirouhetta sekä sadalla grammalla punaherukoita. En tiedä, mistä moinen armollisuus itseäni kohtaan kumpusi, sillä olin ansainnut eilen rangaistukseni.

Eilen Piisami kävi luonani, muttei suotunut oikein syömään kaikkea, mistä halusin eroon. Niinpä jouduin tekemään sen itse. Tiedättehän te, pienet pääskyseni, mitä siitä seuraa. Ja koska olin tehnyt saman tempun jo päivällä (siis oikeasti, vuosisadan oksennusbileet!), olo ei ollut mitä hurmaavin toisen kierroksen jälkeen. Ehkä se kuitenkin oli sen arvoista. Paino ei nimittäin ollut noussut tähän aamuun mennessä, ja päivällä se näytti jälleen uutta ennätystäni.

Tuntuu kuin eläisin kuplassa. Oma pieni maailmani pyörii, tapaan hammaslääkäriä useammin kuin ystäviäni, vaa'an numerot pienenevät niin, etten voi uskoa. Ei se vain voi olla todellista. Vaaka valehtelee ja joku pahuus käy öisin salaa venyttelemässä vaatteitani. Pelkään vain, että tämänkin kuplan on puhjettava joskus, ja se ei tule olemaan kaunista. Välttäkäämme se viimeiseen asti.

Pii

Minä tein sen, rakkaat ystäväni, minä sain kysyttyä oliivisilmäiseltä tädiltä. Piirsin vasempaan käteeni punaisella tussilla K niin kuin kysymys, jotta muistaisin ja uskaltaisin. Edellisen postauksen kommentitkin auttoivat uskaltamaan, kiitos niistä.

Ensin luulin, etten voi, en pysty, sillä oliivisilmäisen tädin parina oli eri hoitaja kuin yleensä, joku ihan vieras ihminen. Onneksi toimenpide aloitettiin röntgenkuvilla, jotka hoitaja sitten haki toisesta huoneesta. Sillä välin

Mulla olis vähän hassu kysymys. Jos käy niin, että tarvii oksentaa, niin miten voisin suojata hampaitani parhaiten?

Se ymmärsi heti, mitä halusin sanoa. Jotenkin minusta tuntuu, ettei se edes yllättynyt yhtään, niin tyynesti se asian otti. Myönsi kuitenkin, ettei ole kovin perehtynyt asiaan, mutta yleisesti ottaen kalsium toimii puskurina, joten maito tai vaikka kalkkitabletti heti oksentamisen jälkeen tekisi hyvää. Mitään ei saisi pureskella, joten tabletti pitäisi imeskellä tai liuottaa veteen. Lisäksi hän pohti muita mahdollisia toimintamahdollisuuksia, mutta totesi, että kokonaistilanteeseen puuttuminen on oikeastaan ainoa lopullinen ratkaisu.

Kun hammas oli valmis, oliivisilmäinen pyysi hoitajaa jättämään meidät kahden hetkeksi. Kysymyksiä, muttei ainuttakaan syytöstä, kannustusta muttei painostusta. Hän osoittautui luottamukseni arvoiseksi, vaikka sanoikin sen ruman sanan. Syömishäiriö. Hän lupasi olla yhteydessä saman talon syömishäiriötyöryhmään saadakseen lisää tietoa aiheesta ja välittääkseen sen minulle, välitän sen sulle vain tietona. Vaikka sua saattaa myöhemmin kaduttaa, että kerroit mulle (ja hyvä kun kerroit), niin muista ettei kukaan painosta sua mihinkään. Oikeasti minä vain kysyin, hän vain tulkitsi kysymykseni suorastaan kiusallisen oikein.

Hän myös kertoi jotain kauheaa mahdollisesta tulevaisuudesta: Voi olla, että luustosi on vaurioitunut jo, mukaanlukien leukaluut. On mahdollista, ettevät ne kestä implanttien laittamista, ei ainakaan montaa.

Lopuksi

Jaksamista asioidesi kanssa.

Hammaslääkärin jälkeen vaaka yllätti minut iloisesti pienimmällä luvulla, jota olen siinä nähnyt. Peili pilasi jälleen tunnelman, joten enpä taidakaan syödä ennen iltaa mitään. Silloin äiti luultavasti pakottaa.

Lisäsin tuohon oikeaan reunaan vähän listaa tärkeistä hahmoista tarinassani. K:lle mietin parempaa nimeä, mutta lisäilen sen listaan sitten, jos keksin jotain.

PS. Tein eilen hetken mielijohteesta kaksi pellillistä mustikkamuffinsseja. Söin itse vain yhden, rakkaat lukijani, yhden! Eikä sitä tarvinnut edes uhrata valkoiselle jumalalleni, sillä päivän syömiset olivat menneet hyvin. Ajattelin viedä muffinssit äidille, pakkasin ne jo rasioissa reppuun. Kolme jäi yli, ne pakastin myöhempiä rituaaleja varten.

Maan uumenissa uinuva ikiaikainen

Synnyinkaupunki. Ihana, rakas, vaarallinen ja vihattava. Viikonloppuun mahtui paljon hyvää ja kaunista, paljon sellaista, mitä pitäisi muistella lämmöllä pienen hymyn noustessa väkisin huulille. Näin tapahtuisi jollekulle muulle, ei minulle. Kummityttö, se maailman ihanin tyttö, äidin juhlat, korkeakulttuuri, kauneus, lämpö ja tutut ihmiset, mutta kaikki peittyy vihaan ja vähän pelkoonkin.

Menetin hallinnan, ja se on maailman pelottavin asia. Söin enemmän kuin luulin kenenkään pystyvän syömään. Ahdoin suuhuni kaksi, neljä, kymmenen leipää juustolla ja voilla, kakkua, ruokaa, keksejä, huusin silmilläni Katso, äiti, katso kun syön, olen turvallisen lihava, katso kuinka syön sisääni koko maailman! Se viha ja pelko, jota tunsin, ei toivottavasti välittynyt ympäristöön. Näytin siltä, kuin olisin ollut viimeisilläni raskaana. Toivoin, että olisin voinut viiltää vatsani auki ja poistaa kaiken sen epämuodostuneen pelon, vihan, pahuuden, jota ruoka minulle edustaa.

Ahdistaa taas vaihteeksi. Ei minusta tule enää koskaan yhteiskuntakelpoista, ei tervettä, ei onnellista. Olen antanut sen kaiken pois saamatta mitään tilalle. Haluan olla täydellinen edes siinä ainoassa asiassa, joka minulla vielä on.

Joskus ahdistuksen voittaa viha, inho ja vastenmielisyys itseäni kohtaan. Toisinaan olen hiljaa paikallani ja tunnen puhtaan satuttamisen halun, tunnen sen jännityksenä alavatsassa, se muistuttaa seksuaalisen kiihottuneisuuden tunnetta paitsi että on pyhempi, tunnen sen kihelmöintinä sormenpäissäni ja kuumuutena otsalla. Jos katson peiliin, näen sen riehuvana tulena, näen sen mantereita autioittavana hyökyaaltona, kahlitsemattomana luonnonvoimana silmissäni.

Samalla pelottaa aivan helvetisti. Perjantaina on taas hammaslääkäri, mutta ehkä erilainen tällä kertaa. Hampailla on minulle yllättävän paljon tunnearvoa, sillä aion kysyä oliivisilmäiseltä tädiltä, kuinka voin parhaiten suojella niitä oksentelun haittavaikutuksilta. Samalla joudun tietenkin myöntämään, että minulla on ongelma, salaisuus, heikkous, ja se siinä pelottaakin. Yritin kysyä asiaa anonyymisti toisesta paikasta, mutta ohjeiden antaminen vaatisi kuulemma kyseisen hampaiston hyvää tuntemista, joten lopulta oliivisilmäinen täti on ainoa, jolta voin saada neuvoja. No, minulla on monta päivää aikaa jänistää, tai ehkä ryhdyn pelkuriksi vasta istuessani puudutusainetokkurassa vastaanottohuoneen suoraselkäisessä tuolissa.

Olo tuonkin asian suhteen on niin ristiriitainen. En halua menettää hampaitani, mutta samalla tunnen häpeää ja pelkoa. Tunnen, etten ansaitse apua edes tähän, että minun pitäisi vain pitää salaisuuteni ja kärsiä huonoudestani. Luotan kyllä oliivisilmäiseen tätiin ja se on aina niin mukavakin, samalla häpeän enkä haluaisi kertoa. Ehkä olen pelkuri ja jänistän, ehkä avaan suuni ja kadun sitä lopun ikääni.

Lunta, kuin perhosia

Jälleen kohti synnyinkaupunkia käy tie, kohti sukulaisia, korkeakulttuuria, juhlia. Joskus silloin, kun olin vielä minä, olisin ollut innoissani. Enää en jaksa, en ole minä enkä ahkä haluakaan olla. Olen vain väsynyt tähän kaikkeen. Etsin boleroani, sitä ainoaa, joka peittää raidat käsivarressa, sillä eihän minun elämässäni ole säröjä. Käyn läpi vaatekaappiani, sovitan mekkoa toisensa jälkeen, mutta kaikki ovat liian suuria, valuvat paljastaen pienen punaisen nännin, ne roikkuvat harteillani kuin turvonneessa henkarissa. Lopulta löytyy yksi, johon on tyydyttävä. Siinä on olkaimet, jotka varmistavat, etten paljastu.

Vaaka ei ole ystäväni, peili kostaa minulle kaiken väärän, mitä olen elämässäni tehnyt ja myös sen, mitä olen jättänyt tekemättä. Vaatteet laittavat minut maksamaan virheistäni ja onnistumisistani, minua pelottaa. Pelottaa kohdata sukulaiset, etenkin pari ihmistä, joilla on ollut tapana kommentoida kovaan ääneen kokoani ja sen muutoksia. Pelottaa kohdata äiti, joka silmät mustana katsoo, kun olkapää viiltää terävänä ilmaa, ei se aina sano mitään, mutta minä tiedän sanomattakin. Sitä pelottaa myös.

Minä olen jo hukkunut.

En ole koskaan pyytänyt aiemmin tätä, mutta nyt pyydän, että jos tunnet minut tai edes epäilet tietäväsi, kuka olen, voisitko jättää minulle jäljen. Täällä tai jossain muualla.