Tänään oli taas sellainen päivä (sillä onhan vielä tämä päivä, vaikka kello näyttää huomista), että käytin elämästäni puoli tuntia pyörien keittiössa miettimässä, voinko syödä vielä kaurapuuroa ja pakastemarjoja, vaikka söin päivällä kaksi desiä tomaattikeittoa. En minä tuota puolituntista sure, mihinkä minä aikaani säästäisin. Puolen tunnin miettimisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että voin syödä ison annoksen (vain hieman paketin kyljessä laskettua annosta pienemmän) kaurapuuroa parilla lusikallisella tyrnirouhetta sekä sadalla grammalla punaherukoita. En tiedä, mistä moinen armollisuus itseäni kohtaan kumpusi, sillä olin ansainnut eilen rangaistukseni.
Eilen Piisami kävi luonani, muttei suotunut oikein syömään kaikkea, mistä halusin eroon. Niinpä jouduin tekemään sen itse. Tiedättehän te, pienet pääskyseni, mitä siitä seuraa. Ja koska olin tehnyt saman tempun jo päivällä (siis oikeasti, vuosisadan oksennusbileet!), olo ei ollut mitä hurmaavin toisen kierroksen jälkeen. Ehkä se kuitenkin oli sen arvoista. Paino ei nimittäin ollut noussut tähän aamuun mennessä, ja päivällä se näytti jälleen uutta ennätystäni.
Tuntuu kuin eläisin kuplassa. Oma pieni maailmani pyörii, tapaan hammaslääkäriä useammin kuin ystäviäni, vaa'an numerot pienenevät niin, etten voi uskoa. Ei se vain voi olla todellista. Vaaka valehtelee ja joku pahuus käy öisin salaa venyttelemässä vaatteitani. Pelkään vain, että tämänkin kuplan on puhjettava joskus, ja se ei tule olemaan kaunista. Välttäkäämme se viimeiseen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti