Maan uumenissa uinuva ikiaikainen

Synnyinkaupunki. Ihana, rakas, vaarallinen ja vihattava. Viikonloppuun mahtui paljon hyvää ja kaunista, paljon sellaista, mitä pitäisi muistella lämmöllä pienen hymyn noustessa väkisin huulille. Näin tapahtuisi jollekulle muulle, ei minulle. Kummityttö, se maailman ihanin tyttö, äidin juhlat, korkeakulttuuri, kauneus, lämpö ja tutut ihmiset, mutta kaikki peittyy vihaan ja vähän pelkoonkin.

Menetin hallinnan, ja se on maailman pelottavin asia. Söin enemmän kuin luulin kenenkään pystyvän syömään. Ahdoin suuhuni kaksi, neljä, kymmenen leipää juustolla ja voilla, kakkua, ruokaa, keksejä, huusin silmilläni Katso, äiti, katso kun syön, olen turvallisen lihava, katso kuinka syön sisääni koko maailman! Se viha ja pelko, jota tunsin, ei toivottavasti välittynyt ympäristöön. Näytin siltä, kuin olisin ollut viimeisilläni raskaana. Toivoin, että olisin voinut viiltää vatsani auki ja poistaa kaiken sen epämuodostuneen pelon, vihan, pahuuden, jota ruoka minulle edustaa.

Ahdistaa taas vaihteeksi. Ei minusta tule enää koskaan yhteiskuntakelpoista, ei tervettä, ei onnellista. Olen antanut sen kaiken pois saamatta mitään tilalle. Haluan olla täydellinen edes siinä ainoassa asiassa, joka minulla vielä on.

Joskus ahdistuksen voittaa viha, inho ja vastenmielisyys itseäni kohtaan. Toisinaan olen hiljaa paikallani ja tunnen puhtaan satuttamisen halun, tunnen sen jännityksenä alavatsassa, se muistuttaa seksuaalisen kiihottuneisuuden tunnetta paitsi että on pyhempi, tunnen sen kihelmöintinä sormenpäissäni ja kuumuutena otsalla. Jos katson peiliin, näen sen riehuvana tulena, näen sen mantereita autioittavana hyökyaaltona, kahlitsemattomana luonnonvoimana silmissäni.

Samalla pelottaa aivan helvetisti. Perjantaina on taas hammaslääkäri, mutta ehkä erilainen tällä kertaa. Hampailla on minulle yllättävän paljon tunnearvoa, sillä aion kysyä oliivisilmäiseltä tädiltä, kuinka voin parhaiten suojella niitä oksentelun haittavaikutuksilta. Samalla joudun tietenkin myöntämään, että minulla on ongelma, salaisuus, heikkous, ja se siinä pelottaakin. Yritin kysyä asiaa anonyymisti toisesta paikasta, mutta ohjeiden antaminen vaatisi kuulemma kyseisen hampaiston hyvää tuntemista, joten lopulta oliivisilmäinen täti on ainoa, jolta voin saada neuvoja. No, minulla on monta päivää aikaa jänistää, tai ehkä ryhdyn pelkuriksi vasta istuessani puudutusainetokkurassa vastaanottohuoneen suoraselkäisessä tuolissa.

Olo tuonkin asian suhteen on niin ristiriitainen. En halua menettää hampaitani, mutta samalla tunnen häpeää ja pelkoa. Tunnen, etten ansaitse apua edes tähän, että minun pitäisi vain pitää salaisuuteni ja kärsiä huonoudestani. Luotan kyllä oliivisilmäiseen tätiin ja se on aina niin mukavakin, samalla häpeän enkä haluaisi kertoa. Ehkä olen pelkuri ja jänistän, ehkä avaan suuni ja kadun sitä lopun ikääni.