En ehdi pitkästi. Kiire on uusi paras ystäväni, ihana kiire tehdä kaikkea, mistä tykkään kamalan paljon. Töitä on enemmän kuin ehtisin tehdä, ja silti teen kaiken eikä ole tullut sanomista työn laadusta, paitsi että hyvin menee. Yön lisäksi käyn joskus päivisin konttorilla tekemässä töitä ja nauttimassa työyhteisöstä. Ennen tätä työpaikkaa en ole kokenut kuuluvani työyhteisöihin. Täällä minä kuulun, kuulun yöhön, osaksi öisen kaupungin ja sen kävijöiden katkeamattomaan verkkoon, olen osa sitä kudelmaa, jota päivän ihmiset eivät näe. Konttorillakin kuulun siihen tiettyyn loosiin, pyörivään tuoliin, opastustiloihin. Välillä joku niistä ihmisistä, joita olen aina katsonut ylöspäin, tulee loosin luokse kyselemään kuulumisia, työasioita, kertomaan vitsejä tai muuten vain norkoilemaan kuin täysivaltaisen työkaverin luokse ikään.
Yhden kameralle olen hymyillyt nätisti ja laittanut pikkujoulumekonhelmat pyörimään täydellisesti, paljastanut raidat luonnollisena osana ihoani saamatta ainuttakaan ikävää kommenttia asiasta, ne ovat osa minua ja ne on hyväksytty sellaisena. Toisen kameralle olen näyttänyt itseni täysin, olen näyttänyt kehoni kaikki osat ja ennen kaikkea sen, mitä sisälläni on. Olen itkenyt, hymyillyt, vietellyt, himoinnut, pelännyt ja vihannut, ja kaiken sen olen tehnyt aidosti ja väkevästi. Olen saanut elämääni ihmisen, jonka roolia en osaa määritellä. Suhde on syvää, kaikenkattavaa luottamusta ja kunnioitusta. Se on arvostusta, hellyyttä ja huolenpitoa, naurua, vitsejä ja yhteistä kiroilua liikenteessä.
Minut on pakotettu kohtaamaan oma kehoni ja sen todellisuus peilin edessä, valokuvissa, toisen käsien alla, ja vaikka se on vaikeaa, niin kipu on ollut yllättävän pientä. Vaikka syöminen ja vihaamattomuus on välillä vaikeaa, niin minä olen voittaja.
Pienet pääskyseni, minulla on ilo kertoa teille, että olen ihan mielettömän onnellinen.
