Eikä kukaan huomaa

Tavarat ovat pikku hiljaa löytäneet paikoilleen, koti näyttää yhä enemmän minun kodiltani. Taulut vielä puuttuvat seiniltä, vanhojentanssiparini maalaamat muotokuvat minusta, ne kaksi, jotka oikeasti voin laittaa esille. Ja toisessa niistä näytän enemmän itseltäni kuin silmin voi nähdä. Vaikkei nenän muoto ehkä ole tarkka eikä silmien väli täsmällinen, sieltä kaiken takaa löytyy se minä, joka silloin olin, eikä elämä silloin ollut helppoa, ei. Kauan sitten lahjaksi saamani hevostaulu, sukulaistytön maalaama ja oudon rauhoittava, sillä on niin lempeät silmät. Äidin ottama valokuvasuurennos koirastani rikkinäisin siivin, pari tassua paketissa ja kauluri kaulassa, ilman sitä koti ei ole koti.

Yöt ovat öitä, synnyinkaupungin katuja ja portaita, sisäpihoja ja liian korkeita rotvalleja, eikä mikään voisi olla katulampun valossa kauniimpaa. Työ kasvaa yhä suuremmissa määrin osaksi minua, minä olen jakaja. Yöt ovat minun, pimeydessä tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Lehdet, luukut, laatikot, hissit ja portaat, enkä minä vaihtaisi mitään niistä pois. Välillä se on niin rankkaa, että meinaa itku tulla yössä, jaettavien lehtien pino ei pienene, vaikka juoksen portaita ylös ja alas ja juuri silloin avain päättää jäädä jumiin lukkoon eikä pyörä meinaa pysyä pystyssä kuormansa alla. Silti teen sitä mieluummin kuin montaa muuta työtä.

Tämä kaksiviikkoinen on ollut ehkä työhistoriani rankin ja värikkäin, enkä varmaan koskaan ole soittanut yöesimiehelle yhtä montaa kertaa. Onneksi siellä on usein vuorossa mukava nainen, jonka kanssa tulen hyvin toimeen. En ole koskaan nähnyt häntä, mutta pidän hänestä silti, pidän siitä, miltä hän kuulostaa puhelimessa, kuinka hän puhuu minulle ja siitä, millaisiin ratkaisuihin yön yllättävissä tilanteissa päädytään. Ja tiedän, että hän tietää minut, muistaa minut maakunnan satojen ja taas satojen jakajien joukosta ja katkeamattomasta sijaisvirrasta.

Viime yö oli viimeinen näillä piireillä, tai ainakin sen piti olla, mutta ne pyysivät minua vielä maanantaiksi, jolloin minun pitäisi opastaa englanninkielinen jakaja piireille, joita en itsekään osaa kovin hyvin. Ja viikon päästä sitten alkavat uudet piirit, saman ihanan, pimeän, elävän kaupungin uudet korttelit, eikä minua pelota.

Päivisin epätoivo ryömii hiljaa iholle, työtää suolaisia kyyneleitä silmistä poskille ja tummentaa syysauringon harmaaksi. Väsymyksestä harhaisena ja usein nälkäisenä lähden vaeltelemaan kaduille rauhoitaakseni itseäni ja liikkuakseni edes vähän. Parhaina päivinä työn ja pienten vaelteluideni yhteiskulutus liikkuu 1500 kalorin paikkeilla, mutta minä pysyn yhtä lihavana kuin eilen ja toissapäivänä, eikä se suotu muuttumaan, vaikka annan nälän tehdä välillä kipeää.

Hengissä säilyminen vie yllättävän paljon voimia, mutta joka ilta huomaan selvinneeni yhdestä päivästä, eikä huominen aina ahdista liikaa.

die Haut

Poljen yhä kylmenevissä öissä enää neljä kertaa, ja sitten ehkä lisää, jos. Jos on pakko, jos saan, jos voin. Jos onnistaa ja on paska onni. Tuuli meinaa kaataa sillalla minut ja pyörän, korvat ovat jäässä ja sormet myös, mutta pian hiki virtaa ja jalat huutavat hallelujaa rappukäytävissä.

Päivisin käyn tuijottamassa verkkopankissa tilin saldoa euro neljäkymmentäkuusi senttiä, eikä se siitä tuijottamalla muutu. Lompakon viisisenttinen ei liioin kasva, vaikka kuinka sitä hypistelen. Tiedän, että rahaa on tulossa, mutta palkka vasta parin viikon päästä, ja vuokra pitää maksaa ennen sitä. Eikä se välttämättä edes kattaisi koko vuokraa. Kelastakin tulee joskus, mutta koska ja minkä verran. Eilen jo nöyrryin sen verran, että lainasin äidiltä viisi euroa, enkä enempää lainaa.

Aamulla töiden jälkeen näen unta, että Africa on luonani täällä synnyinkaupungissani, minun kaupungissani. Kahlaamme keltaisissa ja punaisissa vaahteranlehdissä kadulla, minä kannan Africaa harteillani ja vähän myöhemmin hän minua ja meillä on oikein mukavaa. Siellä ovat myös Nuppu ja tämän tyttöystävä, ja uni päättyy jopa uneksi harvinaisen kummallisesti. Herätessäni hymyilen vielä hetken, sillä unissa kaikki on toisin.

En ole vielä kertaakaan oksentanut tai maalannut itseeni raitoja uudessa kodissani.

Panthera tigris altaica

Viime viikolla päätin kuitenkin käydä näyttämässä haavaa terveyskeskuksessa. Ommellahan se tosiaan olisi pitänyt, mutta se oli jo myöhäistä. Hetken aikaa hoitaja harkitsi vielä, että jos sen leikkaisi uudelleen tuoreeksi ja ompelisi sitten, mutta päätyi lopulta vain paketoimaan ja antamaan minulle mukaan ohjeet ja paketointitarvikkeet mukaan.

Mistäs se haava on tullu?

Tässä ei nyt taida enää mennä mitkään selitykset läpi? (näytän haavan valmiiksi arpisessa ja haavaisessa paikassa)

Joo ei mene. Oot siis tehnyt sen itse. Millä sä sen teit?

Lopuksi se halusi keskustella. Vietin sitten 50 minuuttia terveyskeskuksen päivystysajalla jutellen sairaanhoitajan kanssa. Maihareiden kärjet kävivät harvinaisen tutuiksi, jokainen naarmu ja kuluma, jokainen sauma ja taite. Hoitaja oli tosi mukava, ja oli jotenkin helpottavaa purkaa vähän taakkaa, raottaa verhoja hieman ja näyttää jollekulle, kuinka paljon minuun sattuu. Ilman häpeää tai tunnetta siitä, että satutan ja rikon toista ihmistä olemalla minä ja kertomalla edes osan totuudesta. Tilannetta helpotti vielä se, että tiedän, etten näe sitä ihmistä enää koskaan. Olen jo muuttanut toiseen kaupunkiin, tosen kaupungin terveydenhuollon piiriin. Se kyllä toivoi, että hakisin täällä apua. Saa nähdä.

Muutto sujui yllättävän hyvin, vaikka Tammi tekikin oharit, koska sillä oli krapula. Kultainen Nega tuli kanssani siivoamaan ensin uuden asunnon ja juomaan muuttokaljat tyjällä lattialla ja sitten muuttopäivänäkin tuli avuksi ja otti miehensä mukaan. Heistä oli iso apu, enkä unohda sitä.

Uusi kotini on aika mukava ja kaunis, ja se tuntuu jo kodilta. Parketti on naarmuinen eikä jääkaapissa ole valoa, mutta muuten tämä on hyväkuntoinen ja ihana. Kotini ainoa peili on vessan peiliovisessa kaapissa, joten minun ei tarvitse pelätä ja vihata heijastustani aamusta iltaan ja illasta aamuun, tuntea vihan ryöppyävän sisälläni peilikuvani edessä aina, kun koitan pusertua ovesta ulos. Ja ensimmäistä kertaa ikinä asun hyvämaineisella ja kauniilla alueella. Ehkä minä täällä pystyisin rakentamaan itselleni elämän, joka kantaa?

Töissä on rankkaa ja paljon uutta, vaikka työ onkin tuttua. Keskusta-alueella postiluukkujen kirjo on valtava, hissit ovat kovin erilaisia ja sisäpihaseikkailut jännittäviä. Puoli kahdelta yöllä haen pyörän varastosta ja poljen yöhön, joka ei ole pimeä eikä hiljainen, sen kulkijat eivät enää ole siilejä ja kissoja, vaan keskustan varjoja ja humalaisia juhlijoita, kulkureita ja pullonkerääjiä, ja se on maailma johon kuulun.

Pyöräillessä viimeviikkoinen raita hankaa satulaan ja aamuisin poistan värjäytyneen kääreen sen päältä toivoen, että se ehtii edes hieman parantua ennen seuraavaa yötä. Jos jotain opin, niin sen, että sellaiseen paikkaan ei kannata maalata raitoja, jos haluaa niiden ikinä paranevan. Haluaisin sanoa, että olen oppinut sen, ettei raitoja ylipäätään pidä tehdä, mutta se olisi vale. Vaikkei elämä juuri nyt ole täyttä paskaa, niin olen minä aika tyhjän päällä ja monesti myös ahdistunut. Valtavan kuvottava ruhoni lietsoo vihaa ihan jokainen päivä, ja kokemuksesta tiedän, että joku päivä maljani vuotaa jälleen yli.

Hulluuskertomus

Musta tuntuu että mä kuolen vielä näihin ylilyönteihini, loistaviin ideoihin ja haavoihin, jotka ei suostu meneen umpeen. Joku kerta se menee vielä liian syvälle, ehkä vahingossakin. Olen taas alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen apua, en selviä tästä itse, en yksin. En kuitenkaan vain osaa uskoa, että ne pystyisivät auttamaan, eivät ne voi pyyhkiä näitä ajatuksia ja tunteita pois, tätä pimeyttä ja sairasta mieltä, joka on armoton ja ailahtelevainen. Tiedän, että heti muuton jälkeen pitäisi hakea apua synnyinkaupungissa, mutta en minä osaa, en kehtaa, en uskalla. Ei kukaan voi pitää mua kädestä kiinni väkisin.

Ei mennyt eilinen Tammella käynti ihan suunnitelmien mukaan, ja muutenkin poltan siltoja edestä ja takaa ja altani. Eristäytymiseni on kaikkien etu. Minun pitää kadota kokonaan.

Olisi ehkä pitänyt käydä tikkauttamassa eilen mutten mennyt, eikä enää voi. Haen lisää laastaria ja puen mustaa ylleni, vaihdan lakanat ja pikkarit herättyäni verilammikosta ja tiedän, ettei yksikään sielu täällä panisi mua tällaisena.

Pitkästä aikaa pelästyin oikeasti itseäni, humalaista hulluuttani ja tajusin, että tää tappaa mut tavalla tai toisella, enkä mä vielä oikeasti halua kuolla, en edes vahingossa. Pelko kietoo kyntensä kylkiluiden lomaan kuin ristityt kädet ja yö valuu pieninä puroina ikkunasta sisään ja täyttää sielun, ja mä tiedän, että yö voi olla ikuinen. Minä kasvan yhä enemmän kieroon sisältä ja ulkoa enkä enää ole muuta kuin hulluuteni, jota ei voi parantaa.

Mä kai tarttisin apua mut mä en voi.

Rosenrot

Tänään saivat alkunsa ehkä leveimmiksi kehittyvät raitani, eivät pisimmät onneksi. Yhden pohjalla näkyy alla kulkevan verisuonen seinämä - luojan kiitos se ei mennyt rikki, sillä en millään jaksaisi lähteä apteekkiin tai edes kauppaan hakemaan lisää paikkaustarvikkeita. Suihkun kuuma vesi hyväilee minua, terää ja raitoja, nilkoissa se on jo punaista. Vaikka se turruttaa, meinaan oksentaa kivusta, ja siinä menisi hukkaan aamiainen (raejuustoa, 160 kcal). En oksenna, tarkistan vain sen suonen, onhan se ehjä? Kaipa se on. Entä tuo tuossa vieressä, onko se toinen suoni, en ole varma, ei saa olla. Leikattava kangaslaastari saa luvan riittää tänään.

Tammi lupaa, että saan tulla sen luokse illalla, ja mieli vähän kevenee. En halua olla nyt yksin iltaa, valuttaa vaaleanpunaista vettä ja koittaa tuijottaa kaatuvia seiniä takaisin pystyyn. Vielä on huominen ilta paettavana yksinäisyyttä, mutten saa pyydettyä ketään, ei kukaan kuitenkaan halua olla kanssani.

Muuttoasiat ovat hieman selkiytyneet, ja tänään sain taas muistutuksen siitä, kuinka ihania ihmisiä minulla oikeasti on ympärilläni. Eikä minun ainakaan vielä tarvinnut sananmukaisesti panna itseäni töihin. Sain sähköpostia, kahden viikon sijaisuus vaihtelevilla piireillä, ja kylmiltään töihin tietysti. Se alkaa jo kesken muuton, mutta minulla ei ole varaa kieltäytyä. Enkä kai haluakaan. Täältä tullaan taas, kofeiinitabletit, puoli kahden herätykset ja iltaiset väsymysitkut.

Virvatulet

Epätoivo alkaa vallata tilaa vihalta, työntää sitä taka-alalle voimatta kuitenkaan poistaa sitä. Ei se koskaan poistu, se on osa minua. Osa minusta on silkkaa puhdasta tuhoavaa vihaa. Päivä päivältä ahdistun lisää. Muuttoapuun tarvitsisi enemmän kantajia, mutta kaikki ne ihmiseni, joita voisin pyytää, ovat vanhoja, jalka-, selkä-, tai nivelvaivaisia tai niin neitejä, ettei mikään älypuhelinta painavampi pysy kädessä. Olen riuduttanut ihmissuhteeni niin, ettei ole paljon niitä, joita voisin pyytää. Äiti tulee ja se on hyvä kantaja (minäkin olen), mutta kaksin se käy vähän rankaksi etenkin, kun uusi asunto on hissittömässä talossa ja tietysti kolmannessa kerroksessa.

Töitä ei ole vieläkään. Ja hakenut olen kyllä vaikka mitä. En saanut jakelusta oikeita ihmisiä kiinni puhelimitse, niin lähetin sähköpostia. Odotan vastausta. Jakamaan sitä varmaan on mentävä, että olisi edes jotain tuloja. Jos niillä on edes töitä minulle. Ei hitto, olisin valmis vaikka panemaan niitä, että saan töitä. Vaikka sitten jakajana. Tämän muuton jälkeen olen päälakeani myöten veloissa eikä tietoakaan siitä, koska pystyn maksamaan takaisin. Tai millä edes elän ja maksan vuokran, ruokin koiran ja teen ylipäätään mitään. Mutta koiran minä ruokin, se on tärkein. Parasta, mitä elämällä on ollut minulle antaa.

Selittäessäni isälle tänään, ettei minulla ole vieläkään tiedossa töitä, vaikka olen hakenut varmaan kymmeniä paikkoja, ääneni meinaa alkaa väristä ja pettää minut. Itku tekee tuloaan, se silkka epätoivon itku. Naamioin äänen yskäksi ja jatkan sitten puhumista ääni vakaana. Eikä isä huomaa mitään.

Mielen hämärtyessä ajatukset lipuvat taas syviin vesiin, ja vaikken minä ole aikoihin ollut pinnalla, niin se on aina pahinta iltaisin. Päässä pyörii sitkeä ajatus siitä, kuinka suuri helpotus kuolema oikeasti olisi. Ei olisi mitään, ei huolia rahasta, ei pelkoa, kipua, häpeää, vihaa, epätoivoa. Se loppuisi kaikki. Kuinka helppoa voisi olla mennä vain pois.

Mutta en minä tee sitä. Jossain tuolla kaukana on vielä pieni ja hento toive siitä, että elämässä on vielä jotain, minkä vuoksi haluan olla olemassa. Pieni salainen toive siitä, että avoin yliopisto riittää pitämään minut hengissä.

Tunteen yllättävät minut päivästä toiseen typeryydellään. En ymmärrä, mistä ne kaikki tulevat, ne tunteet ja kaipuu niihin tunteisiin. Tavallan kaipaan perhosia vatsaan ja hipaisuja niskassa, mutta tiedän myös, ettei jatkuva ihastumisen tunne oikeasti vie yhtään eteenpäin eikä korjaa kaikkea sitä, mikä on rikki. Järjellä tiedän, että tämä kaikki on naurettavaa, mutten vain voi mitään sille kaikelle, mikä kiemurtelee sisällä. Koitan vältellä kaikkia mahdollisia ihastumisen kohteita, en halua ihastua, en en en, vaikka salaa kaipaan sitä ihanaa tunnetta. Ja kun se on vain osa tätä pyörrettä. Itku meinaa tulla melkein joka tilanteessa, mutta kyyneleitäni näkee korkeintaan satunnainen vastaantulija lenkillä, jos sielläkään.

Joskus pimeyden turviin tajuntaan nousee aavistus niistä muistoista, jotka olen haudannut sinne kaikkein syvimmällä. Muistoja, jotka olen joskus käynyt läpi ja kuiskannut tuuleen ja työntänyt sitten kauas pois. Niissä kuvissa ja pienissä aavistuksissa ihmisillä ei ole enää kasvoja eikä tuoksua. Jostain sieltä se ulottaa lonkeronsa taas tähän paivään asti. Kaivan terän esiin ja katkaisen sen lonkerot ja suihkun lattialla on taas ruusuvettä.

Epätoivo ja ahdistus tekevät ilman sakeaksi hengittää ja vaikka yritän uskoa ja tietää että elämä kantaa, mä en vain osaa, en pysty. Musta tuntuu, etten selviä. mä en jaksa -

ja silti se kaikki vain jatkuu

Tiefe Wasser sind nicht still

Suihkun lattiakaivoon virtaava vesi on ruusunpunaista ja aika kaunista. Siihen se kauneus sitten rajoittuukin. Osa tuoreemmista raidoista ei ole suostunut asettumaan, ja parina yönä töissä virrannut hiki ja inhottavat housut varmistavat, etten hetkeksikään unohda. Kipu pitää hereillä ja valppaana. Ja herranjumala, kun erehdyn laittamaan housujen oikeaan taskuun puhelimen ja avaimet. Punaista, koholla olevaa, kosketusarkaa. Kipu ei ole ihan sietämätöntä, mutta se on lähes tauotonta. Raidat tarttuvat yhä uudestaan kiinni vaatteisiin, repeävät irti ja tarttuvat taas. Haluaisin voida luvata itselleni, etten tee sitä enää ikinä, mutten voi. En lupaa, en pysty. Ja minä olen ansainnut tämän, joka ikisen kivun väristyksen.

En minä ole uhri, eikä minulla ole oikeutta itsesääliin, vaikka välillä meinaan siihen vaipua. Minä olen se aktiivinen toimija, joka on koko ajan tehnyt valintoja. Kaikki vain meni vituiksi, eikä sattumalla ole siinä osuutta. Se olin minä. Minä paskoin elämäni ihan itse ja satutin siinä sivussa muitakin, vaikkei ollut tarkoitus.

Olen satuttanut liian montaa ihmistä liian paljon voidakseni antaa itselleni anteeksi.

Kuriton mieli yrittää kehitellä outoja tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Yllättäviä ja kaikin  tavoin vääriä kohteita. Yritän kieltäytyä tuntemasta niitä, mutten pysty. Ehkä hyvä niin. Tunteet kuuluvat kokemukseen elämisestä, myös ne, jotka sattuvat. Välillä sitä vain kaipaisi niitäkin, jotka eivät sattuisi niin paljon.

Jos jotain hyvää täytyy sanoa, niin en ole oksentanut aikoihin. Olisi varmaan pitänyt, sanovat vaaka ja peili, mutta hampaat kiittävät ja lompakko myös.

One must fall and stay in the shadow

Kaikki on taas niin hirvittävän loogista. Kun aiemmin ole tullut siihen tulokseen, että jos vaikka joku päivä syksyn mittaan uskaltaisin ottaa puhelimen kauniiseen käteeni, kertoa YTHS:lle, että tarvitsen apua, en halua tätä enää, niin käykin niin, etten enää ole YTHS:n asikas. En minä tiedä, olisinko ikinä soittanut, mutta takaraivossani kutkutteli pieni ja hento toive siitä, että oikeasti saisin apua ja ehkä joku päivä voisin elää elämääni niin kuin se kuuluisi elää, niin kuin haluaisin sitä elää. Nyt sekin pieni toive on mennyttä. Alistun vain kohtalooni, kai minun vain kuuluu sitten elää täällä yksin kaikkien mörköjeni keskellä. Itseni armoilla - sillä minähän se pahin peto tässä olen - vailla toivoakaan paremmasta.

Aina tulee valoisampia päiviä ja onnellisempia kesiä, ja ehkä jonakin kesänä syön vielä jäätelöä ihan vain nauttiakseni siitä, en oksentaakseni sitä. Kuitenkin tulee myös niitä pimeitä, kylmiä ja kammottavia kausia, jolloin en anna armoa itselleni ja satutan itseäni pahemmin kuin kukaan muu voi minua satuttaa. Varjot tanssivat seinillä ja kuura salpaa hengityksen. Niitä hetkiä, kun uskon haluavani ihan oikesti kuolla, vaikka luultavasti haluan vain elää ja tuntea eläväni.

Tunnelmat vaihtelevat, mutta ne kiertävät vääjäämättä sitä kehää, josta en yksin pääse pois, ja aina mukana on kuitenkin viha ja häpeä, kaipuu nälkään ja katoamiseen. Aina kun nousen, teen sen vain pudotakseni entistä syvemmälle, ja kaikki tämä vie minua kohti vääjäämätöntä. Olinpas minä tyhmä, kun edes hetken verran kuvittelin, että minulla olisi joku maaginen oikeus parempaan.

there is no question why anymore

Opiskelukaupungin kadut syöpyvät mieleeni täynnä muistoja, huimausta, ahdistusta, iloa ja humalaista hauskanpitoa. Näillä kaduilla olen kävellyt sadat tai tuhannet kilometrit koiran kanssa ja ilman, olen kävellyt kymmeniä rakkoja jalkoihini ja miljoonia ajatuksia mieleni syövereihin. Vielä muutaman kerran minä tallaan mustalla asfaltilla maailman parhaan koiran kanssa, annan sammuvien katuvalojen jättää minut pimeyteen, ja samalla kätken jotain itsestäni tänne.

Pian tulevat uudet ja vieraat, tutut ja vanhat synnyinkaupungin kadut, joita rakastan jo valmiiksi. Astun uuteen yöhön, eikä se ole yhtään vähemmän pimeä kuin muutkaan elämäni yöt. Se on kaunis ja musta, täynnä syksyä ja kuolemaa, elämänmakuista ja samalla niin riipaisevaa unta, josta en koskaan herää. Enkä minä tahdokaan. Olen yön kulkija, hiljainen, tupakantuoksuinen haamu leveillä kaduilla ja roskaisilla pikkukujilla, joiden varjoissa elää päivälle vieras maailma, sellainen, jota aurinko ei koskaan näe.

Illalla juon puolitoista desiä väkevää vodkaa, mutten tunne kohinaa. Kaivan terät yöpöydän laatikosta, ne uudet ja pelottavan terävät Gillettet. Vedän pienen viillon toisensa jälkeen, enkä osaa taaskaan lopettaa ajoissa. Mutta mitä väliä, ei parikymmentä uutta vauvaseepran raitaa pilaa jo valmiiksi kuvioitua minua. Ne ovat niin pieniäkin. Yksi viiva olisi ehkä kaivannut tikkejä muttei tietenkään saa niitä. Paranee se ilmankin. Se on sana minun tarinassani, vain minulle.

Aamulla unohdan aamiaisen, ja pian nälkä menee ohi. Irvistän suihkussa, kun kuuma vesi kirveltää auenneita raitoja, ja samalla koen jumalatonta nautintoa.