Hulluuskertomus

Musta tuntuu että mä kuolen vielä näihin ylilyönteihini, loistaviin ideoihin ja haavoihin, jotka ei suostu meneen umpeen. Joku kerta se menee vielä liian syvälle, ehkä vahingossakin. Olen taas alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen apua, en selviä tästä itse, en yksin. En kuitenkaan vain osaa uskoa, että ne pystyisivät auttamaan, eivät ne voi pyyhkiä näitä ajatuksia ja tunteita pois, tätä pimeyttä ja sairasta mieltä, joka on armoton ja ailahtelevainen. Tiedän, että heti muuton jälkeen pitäisi hakea apua synnyinkaupungissa, mutta en minä osaa, en kehtaa, en uskalla. Ei kukaan voi pitää mua kädestä kiinni väkisin.

Ei mennyt eilinen Tammella käynti ihan suunnitelmien mukaan, ja muutenkin poltan siltoja edestä ja takaa ja altani. Eristäytymiseni on kaikkien etu. Minun pitää kadota kokonaan.

Olisi ehkä pitänyt käydä tikkauttamassa eilen mutten mennyt, eikä enää voi. Haen lisää laastaria ja puen mustaa ylleni, vaihdan lakanat ja pikkarit herättyäni verilammikosta ja tiedän, ettei yksikään sielu täällä panisi mua tällaisena.

Pitkästä aikaa pelästyin oikeasti itseäni, humalaista hulluuttani ja tajusin, että tää tappaa mut tavalla tai toisella, enkä mä vielä oikeasti halua kuolla, en edes vahingossa. Pelko kietoo kyntensä kylkiluiden lomaan kuin ristityt kädet ja yö valuu pieninä puroina ikkunasta sisään ja täyttää sielun, ja mä tiedän, että yö voi olla ikuinen. Minä kasvan yhä enemmän kieroon sisältä ja ulkoa enkä enää ole muuta kuin hulluuteni, jota ei voi parantaa.

Mä kai tarttisin apua mut mä en voi.