Suihkun lattiakaivoon virtaava vesi on ruusunpunaista ja aika kaunista. Siihen se kauneus sitten rajoittuukin. Osa tuoreemmista raidoista ei ole suostunut asettumaan, ja parina yönä töissä virrannut hiki ja inhottavat housut varmistavat, etten hetkeksikään unohda. Kipu pitää hereillä ja valppaana. Ja herranjumala, kun erehdyn laittamaan housujen oikeaan taskuun puhelimen ja avaimet. Punaista, koholla olevaa, kosketusarkaa. Kipu ei ole ihan sietämätöntä, mutta se on lähes tauotonta. Raidat tarttuvat yhä uudestaan kiinni vaatteisiin, repeävät irti ja tarttuvat taas. Haluaisin voida luvata itselleni, etten tee sitä enää ikinä, mutten voi. En lupaa, en pysty. Ja minä olen ansainnut tämän, joka ikisen kivun väristyksen.
En minä ole uhri, eikä minulla ole
oikeutta itsesääliin, vaikka välillä meinaan siihen vaipua. Minä olen se
aktiivinen toimija, joka on koko ajan tehnyt valintoja. Kaikki vain
meni vituiksi, eikä sattumalla ole siinä osuutta. Se olin minä. Minä
paskoin elämäni ihan itse ja satutin siinä sivussa muitakin, vaikkei
ollut tarkoitus.
Olen satuttanut liian montaa ihmistä liian paljon voidakseni antaa itselleni anteeksi.
Kuriton mieli yrittää kehitellä outoja tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Yllättäviä ja kaikin tavoin vääriä kohteita. Yritän kieltäytyä tuntemasta niitä, mutten pysty. Ehkä hyvä niin. Tunteet kuuluvat kokemukseen elämisestä, myös ne, jotka sattuvat. Välillä sitä vain kaipaisi niitäkin, jotka eivät sattuisi niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti