Kauhukseni sain huomata, ettei se ollut vain humalaista harhaa. Aamulla tunnevyyhti oli aivan yhtä sekava kuin yölläkin. Olen hämmentynyt. En olisi ikinä uskonut itsestäni sellaista. Kaikista maailman ihmisista juuri Therru on ihastunut! En osaa käsitellä tällaisia tunteita. En muistanut, millaista on olla iha´stunut. Tiesinkö edes. En varmaan.

Toinen kauhea asia on tapahtunut. Se kaikkein kauhein. Olen lihonut! Tämä on vielä kauhea päivä, ensi viikosta tulee parempi. Pakotan sen olemaan parempi. Ehkäpä saan uutta puhtia pienenemiseen ihastuksestani. Ehkäpää hän huomaisi minut, jos olisin kamalan pieni? Pituudelleni en mitään voi, paksuudelleni kyllä.

Takana on nyt niin hirveä ryyppyputki, että juon kyllä ensi viikonloppuna vasta, kun ystävä viettää syntymäpäivänsä. En ennen! Syöminen on oudompi juttu. Ostin kavereita varten kauheasti ruokaa kaappeihin, ja he söivät aivan säälittävästi! Mitä ihmettä taas teen ruokaa pursuaville kaapeilleni?!

Auttakaa minua.

Kymmenys kymmenykseltä vaaka antaa periksi. 2,3 kg lähtenyt viikonlopun jälkeen. Nesteitähän se vain on, mutta ihan sama, mitä lähtee. Kunhan lähtee. En millään ehdi pudottaa vielä paria kiloa ennen torstai-iltaa. Edes niitä nesteitä.

Tämänpäiväinen kalorisaldo pyörii siinä alle kahdessasadassa. Vain nesteitä. Ostin itselleni glögitiivistettä herkuksi, mutten edes tunne tarvetta herkutella. Valmiissa juomassa olisi 50 kcal, eli voisin lasillisen juoda tänään. Ei vain tee kauheasti mieli. Tai äsh, tekee, muttei ole vaikea kieltäytyä. Pelkään, että homma lähtee lapasesta, jos aloitan. Kaikki on pilalla, jos juon koko pullon ennen torstaita. Silloin en varmasti laihdu, vaan lihon.

Miten minusta on tullut tällainen. En tiedä. Osaanhan minä haaveilla, mutta tarvitseeko minun pelätä itseäni. Tarvitseeko minun punnita itseni monta kertaa päivässä. Tarvitseeko minun tehdä ruokaostokseni energiaminimin periaatteella maun sijaan. Tarvitseeko minun palella aina ja olla väsynyt.

Tarvitsee. Minun on pakko.

Vaaka ei ollut yhtään ystävällinen viikonlopun jäljiltä. Tänään iltapäivällä sain sen antamaan vähän myöten. Vielä minä sen voitan! Ilkeä se oli vieläkin, mutta suunta oli oikea.

Ajattelin vetää pelkkiä nesteitä torstaihin asti. Tänään on mennyt teetä, light energiajuoma, omenamehua ja light mehukeittoa. Ostin omenamynthoneitakin. En muista niiden makua. Muistan vain, että ne maistuvat kylmältä, laihdutukselta ja siltä usvalta, jossa joskus leijuin. Ne maistuvat vallalta. Huomenna avaan askin ja palaan siihen usvaan edes hetkeksi.

Koti tuntuu tyhjältä, kun jätin koiran viikoksi äidille. Äiti soitti ja kertoi, että rakkaani on aivan masentunut, ei oikein syö eikä leiki. Makaa vain. Tuntui pahalta kuulla se. Ehkä sen on nyt kuitenkin parempi siellä, missä se ei joudu olemaan yksin niin paljoa. Ensi viikolla se on sitten taas täällä odottamassa, kun palaan väsyneenä kotiin. Se on lämmittämässä vuodettani, nuolemassa kasvojani ja tuomassa palloa syliini, kun yritän tehdä liian vaikeita laskutehtäviä.

Palaan sen luokse jo torstaina. On ikävä. Odotan sitä jo innolla, mutta samalla ahdistun jo valmiiksi äidin luokse menosta. Ei muuten, onhan siellä mukavaa, mutta se ruoka. Se tappaa minut! Nyt on niin hyvä, pimeää, kylmää, tyhjää. Ahdistaa vähän nytkin, mutta se kuuluu elämään. Tämä on minun tieni.

Nälkä, jota en enää tunne. Kylmyys, väsymys, se pieni vaalea karva ihollani, jota niin rakastan.

Olen äidillä täällä toisessa kaupngissa. Huomenna menen käymään tätini ja pienen kummityttöni luona. Illalla menen veljelle yöksi ja lauantaina käymään isällä. Sunnuntaina käyn molemmissa mummuloissa. Siis arvatkaa, millainen ruokapainajainen tämäkin viikonloppu on!

Tänään meni syömiset kohtuullisesti, vaikka paremminkin olisi voinut mennä. Aamulla annos kevyttä keittoa, luennolla light-energiajuoma, tauolla wiener cafe. Kotona kaksi keitettyä kananmunaa (keltuainen koiralle) ja vähän kauraleseitä. Illalla täällä äidin luona pieni mandariini ja luumu. Tuon kahvin, leseet ja toisen munan olisi voinut jättää pois, niin olisin ollut tyytyväinen..

Tulee kauhea viikonloppu. On toki mukavaa nähdä sukulaisia ja perhettä, mutta miksi tarvitsee aina syödä? Nyt on ihan hyvä olo, kun maha tuntuu aika tyhjältä. Mietin, jos jättäisin huomenna aamiaisen väliin. Täti kuitenkin tarjoaa kahvit ja jotain makeaa. Veljellläkin pitää aina syödä. Tai ei hän pakota, mutta siellä vain tulee aina syötyä. Puhumattakaan noista muista paikoista.

Minulla on unelmia. Voitteko uskoa, että yhä vielä osaan unelmoida! Sain laitoksemme lehtorilta täyden siunauksen pyrkimykselleni täyttää erään niistä. Lisäksi hän lainasi minulle kirjan, jonka ajatteli kiinnostavan minua. Olin ihan varma, että saisin negatiivista palautetta keskustelussamme. Olen kuitenkin ryhmämme huonoin ihan oikeasti. Kyllä minä töitä teen, mutten ihan tarpeeksi. En kuitenkaan saanut. Hän ei viitannut sanallakaan sellaiseen. Kannusti  vain kohti unelmaa, sillä hänen mielestään sellainen toiminta voisi edistää tieteen kehitystä Suomessa.

Minun on vain oltava tarpeeksi hyvä. On onnistuttava keväällä sivuainekokeessa, sillä sivuainevalintani on aika erikoinen yhdistelmä fysiikan kanssa. On oltava tunnollisempi fysiikan ja matematiikan kanssa. On hoidettava koira erinomaisesti. On järjestelmällisesti vähennettävä syömistä. Nämä olisivat tie unelmaani. Lisäksi tarvitaan rohkeutta.

Uskallanhan minä, Therru.

Lyhyt hehkutus. Eilen oli kirjoituskurssin tekstien palautuspäivä. Edellinen yö olikin mennyt aika rattoisasti niiden tekstien parissa. En ollut kovin tyytyväinen tuotoksiini. Olin aivan varma, että oli ymmärtänyt tehtävänannot väärin ja tehnyt vääränlaisia tekstejä. Olin kauhuissani ja jännittynyt.

Tänään oli henkilökohtainen palautekeskustelu teksteistäni opettajan kanssa. Sitä ennen oli matematiikan koe, johon en ollut valmistautunut riittävästi. En kuitenkaan jännittänyt koetta, vaan tätä palautekeskustelua. Koe meni miten meni, aika huonosti kai. Siinä välissä istuin parilla luennolla ja suuntasin kohti paikkaa, jossa kohtaan opettajan.

Tärisin jännityksestä. Jos kaikki olikin väärin. Opettaja tuli ystävällisesti hymyillen ja johdatti meille varattuun tilaan. Hänellä oli kädessään tekstini tulostettuna. Yritin hymyillä. Istuin takki päällä ja tunsin itseni hölmöksi. Jännitin vähän loppuun asti. Keskustelu kesti reilu puoli tuntia.

Heti ensimmäisessä tekstissä oli pilkkuvirhe. Kauhistuin. Opettaja sanoi, etten saisi vaatia itseltäni liikoja. Se on kuitenkin ainoa virhe niillä kahdellatoista sivulla. Olin ymmärtänyt kaiken oikein. En ole koskaan saanut niin positiivista ja innostavaa palautetta teksteistäni! Opettajan mukaan olen loistava kirjoittaja. Hän pyysi, että julkaisisin kurssilla tekemäni mielipidekirjoituksen sekä ydinvoimaa koskevan kirjoitukseni jossain. Minulle tuli niin hyvä mieli, etten osaa edes kertoa! Kaiken kukkuraksi opettaja pyysi saada käyttää tekstejäni tulevilla kirjoituskursseilla esimerkkiteksteinä - "sillä ne täyttävät tehtävänannon täydellisesti, ovat virheetöntä kieltä ja asiantuntevasti laadittuja". Annoin tietysti luvan.

Muuten ei kaikki olekaan mennyt niin putkeen. Vatsani on turvoksissa ja jumissa. Olo on tahmea. Onneksi leijailen vielä tuon keskustelun vuoksi, niin en ole aivan angst. En ole syönyt aivan hirvittäviä määriä, mutta liikaa kuitenkin. Paino ei ole noussut, muttei liioin laskenutkaan. Nyt olisi viikko aikaa pudottaa pari kiloa, ja olen ensi viikonlopun perheen ja sukulaisten lihotettavana. Ensi viikolla siis nestepaasto. Pakko! Ja muutenkin. En kestä tätä ruhoa! Tahdonvoimani joutuu koetukselle, mutta olen minä selvinnyt pahemmastakin.

Taas on tullut monta uutta lukijaa. Mistä teitä oikein tulee? Mietin, mikä näissä vuodatuksissani on kiinnostavaa. Tervetuloa kuitenkin, yrittäkää tehdä olonne viihtyisäksi.

Therru kiittää ja kuittaa.

Jos vois kaiken pyyhkiä pois, minä pyyhkisin. Itkisin niiden pienten hopeanhohtoisten hetkien perään, jotka helähtelevt kirjani sivuilla, mutta pyyhkisin nekin pois. Tekisin olemattomaksi kaiken, mikä liittyy minuun. Sanoissin hyvästit elämäni rakkaille, mutta nekin katoaisivat ennen kuin saavuttaisivat ensimmäistkään sielua.

En voi.

Meni muuten ihan vituilleen koko viikonloppu ja sen jälkeiset päivät. Olen NIIIIIIIN vihainen! Söin kokonaisen komppanian edesta, ja sama tahti jatkuu, kun kaapeissa on liikaa ruokaa. Ensinnäkin tupareista jäi yli paljon kakkua, pikkuleipiä, juustosarvia, pizzaa ja pullia. Juustosarvet ja pullat ovat pakastimessa, siellä ne eivät kiusaa minua. Kaiken muun olen jo syönyt. Isovanhemmat toivat vielä tälle köyhälle opiskelijalle mahtavia määriä laadukasta ja kallista ruokaa. Mitä minä sille teen? Saanhan minä tuon ämpärillisen omenoita syötyä, mutta mitä teen juustoille,linsseille, soijarouheelle, banaaneille ja vaikka mille, mitä kaappini pursuavat?! Tällähän elättäisi suurperheen!

En tiedä. Minulla on unelma, että saisin kolme kiloa pois reilu kahdessa viikossa, kun olisi yksi tapahtuma, jossa näen vanhoja tuttuja. Se ei vain onnistu, koska minusta on synti heittää hyvää luomuruokaa roskiin. Se pitäisi syödä. Rakkaat lukijani, mitä minä teen? Ahdistaa! En halua mättää tuota kaikkea sisääni, mutta voinko minä muuta? Rupeanko minä todella ilmentämään sitä moraalista rappiota, joka sattui sieluun jo silloin, kun asuin äidin kanssa. Silloin oli pakko hävittää ruokaa vähin äänin, jos aikoi välttyä syömiseltä.

Kauheaa. Sunnuntaina iski myös ihan hirvittävä yksinäisyys. Kun viimeisett vieraat lähtivät, jäin yhtäkkiä tyhjään hiljaiseen kotiin suuren tiskivuoren ja hirvittävän ruokamäärän kanssa. Oli minun syntymäpäiväni. Tunsin suorastaan pohjatinta yksinäisyyttä. Lähetin useita viestejä. Vain yksi vastasi. En oikein ehdi puhua nyt. Kaikki ok? Tietenkin vastasin, että toki on! Yritin soittaa monelle ystävälleni, vähän kaukaisennillekin. Yksi vastasi en ehdi. Soitanko myöhemmin takaisin? Ei tarvitse. Moni ei vastannut ollenkaan. Siinä kohtaa mietin, olenko edes olemassa. Itkin kävellessäni koiran kanssa tutuilla lenkkipoluilla yksin. Lopulta yksi kaukaisempi vastasi. Se helpotti jo hieman. Samoin illalla pitkä puhelu äidin kanssa. Yöllä puhuin vielä E:n, ystävistäni rakkaimman, kanssa. Siitä tuli jopa hyvä mieli. Tiesin, että olen olemassa. E sai minut nauramaan hassuilla jutuillaan.

Huomenna olisi tentti. En ole lukenut enkä osaa. En taida jaksaa kauheasti lukeakaan. Tämä sotii minäni kanssa. Ei tuollainen olisi pari vuotta sitten tullut kuuloonkaan! Haluaisin edelleen selvitä kunnialla, mutten vain jaksa. Huominen olisi tosiaan matematiikkaa. Perjantaina fysiikan matemaattisia menetelmiä. En osaa sitäkään. Totta puhuen en osaa enää mitään muuta kuin lihoa.

PS. Paino nousi perjantaista 800g. Voisin tappaa itseni sen vuoksi, mutten tapa. En minä oikeasti voisi. Minulla on liikaa tehtävää vielä.


Uusi lukija. <3 Tervetuloa!