Vaaka ei ollut yhtään ystävällinen viikonlopun jäljiltä. Tänään iltapäivällä sain sen antamaan vähän myöten. Vielä minä sen voitan! Ilkeä se oli vieläkin, mutta suunta oli oikea.

Ajattelin vetää pelkkiä nesteitä torstaihin asti. Tänään on mennyt teetä, light energiajuoma, omenamehua ja light mehukeittoa. Ostin omenamynthoneitakin. En muista niiden makua. Muistan vain, että ne maistuvat kylmältä, laihdutukselta ja siltä usvalta, jossa joskus leijuin. Ne maistuvat vallalta. Huomenna avaan askin ja palaan siihen usvaan edes hetkeksi.

Koti tuntuu tyhjältä, kun jätin koiran viikoksi äidille. Äiti soitti ja kertoi, että rakkaani on aivan masentunut, ei oikein syö eikä leiki. Makaa vain. Tuntui pahalta kuulla se. Ehkä sen on nyt kuitenkin parempi siellä, missä se ei joudu olemaan yksin niin paljoa. Ensi viikolla se on sitten taas täällä odottamassa, kun palaan väsyneenä kotiin. Se on lämmittämässä vuodettani, nuolemassa kasvojani ja tuomassa palloa syliini, kun yritän tehdä liian vaikeita laskutehtäviä.

Palaan sen luokse jo torstaina. On ikävä. Odotan sitä jo innolla, mutta samalla ahdistun jo valmiiksi äidin luokse menosta. Ei muuten, onhan siellä mukavaa, mutta se ruoka. Se tappaa minut! Nyt on niin hyvä, pimeää, kylmää, tyhjää. Ahdistaa vähän nytkin, mutta se kuuluu elämään. Tämä on minun tieni.

Nälkä, jota en enää tunne. Kylmyys, väsymys, se pieni vaalea karva ihollani, jota niin rakastan.