Toinen paastopäivä on alkanut. Viikonlopun mässäjäiset olivat liikaa, ja nyt korjailen jälkiä. Illalla en saanut edes juotua fun light-tyyppistä mehuani (tosin Pirkka-merkkistä), silla minua kauhistutti se yksi kalori desissä. Yön mittaan totuin ajatukseen ja uskalsin aamulla korkata pullon.

Osaan periaatteessa kyseenalaistaa tämän kaiken. Miksi minä laihdutan? Tekeeko se minusta kauniimman? Ei. Tekeekö se minusta älykkäämmän? Ei. Tekeekö se minusta rakastetumman? Ei. Tekeekö se minusta onnellisemman? Ei. Joten mitä helvettiä minä oikein kuvittelen saavuttavani tällä pelleilyllä?

Ja kuitenkaan en osaa käytännössa elää toisin. Ajatukset ja tunteet ovat ristiriidassa. Vihaan, pelkään ja himoitsen sairauttani. Tiedän, että minulla on kaksi kuukautta aikaa pelleillä. Sitten täytyy olla siinä kunnossa, että pystyn tekemään raskasta fyysistä työtä. Olenko minä?

Ja takaisin tähän päivään. Huomenna on fysiikan 8. kurssin koe, enkä ole lukenut kirjaa vielä edes kokonaan, en saanut tuntiakaan opetusta ja tehtävissäkin olen luvussa yksi. Hyvin menee taas. Täytyis lukee hei.

Ja kiviäkin kiinnostaa.

Istun koneella ja hörpin laihaa ja lämmintä tomaattikeittoa. Ai mitä, eikö siihen kuulunutkaan laitta puoltatoista litraa vettä, kun ohjeessa luki 1 l? Vaikka turhaahan tuommoinen on, kun söin aamulla kolme karjalanpiirakkaa, joista yhden jäisenä. Ja sitten kaksi suklaakonvehtia, kun hoitokoiran omistaja tarjosi. Ja nyt minä lihon, iih!!!1 En vieläkään käsitä, mitä vitun väliä sillä on, vaikka vähän lihoisinkin. Mutta kyllä sillä jotain väliä on.

Uunissa on tiikerikakku äitienpäiväksi. Ei saa unohtaa sinne. Ainoa huono puoli tuossa kakussa on se, että täytyy itsekin maistaa sitä. Äidille tulee paha mieli, jos en yhtään ota. Viime vuonna hän sanoi, ettei tarvitse muuta äitienpäivälahjaa, kuin että oma tytär syö edes yhtenä päivänä yhdessä muiden kanssa eikä oksenna päälle tai käy rääkkilenkillä. Edes yhtenä päivänä, ja sitä itketti.

Vaan kaukana ollaan noista ajoista. Olen lämmin ja löysä nykyään, enkä vain osaa tyytyä elämääni tällaisena. Vuosi sitten en olisi litkinyt tuota tomaattikeittoa. Olisin lähtenyt lenkille, jos tulee liian nälkä. Nyt minä syön, jos tulee liian nälkä. Voin epäilemättä paremmin nyt, mutta tunnen itseni niin epäonnistuneeksi.

Minulla on tarve onnistua. Mitä ikinä teenkin, se täytyy tehdä täydellisesti. Ehkä juuri siksi pelkään omilleni muuttamista ensi syksynä. Näyttää siltä, että muutan vielä toiselle paikkakunnalle kauas kaikista tutuista ihmisistä. Silloin voin vaikka tappaa itseni nälkään. Ajatus kieltämättä kiihottaa, mutta tajuan itsekin sen olevan sairas ajatus. Se kiehtoo silti. Ja pelottaa. Silloin kukaan ei ole pelastamassa minua itseltäni.

Kotona taas. Tuntuu, etten missään muualla enää käykään. Paitsi kupungissa kävin hakemassa fysiikankirjan ja palauttamassa viimeisen kirjan kirjastoon. Laskuakin oli kestynyt melkein 45 euroa. Todella huolimatonta minulle. Ottaa päähän maksaa ihan tyhjästä.

Ostin myös askin tupakkaa, askin pastilleja ( jotka söinkin jo), Pepsi maxin (asiallista!) ja 80g tomaattikeittoaineksia. Sitä en syö tänään, olkoon kaapissa pahan päivän varalle. Perjantai saattaisi olla sellainen paha päivä, kun olen koko päivän yksin kotona, eikä kukaan ole kyyläämässä syömisini. Tai sitte voipi olla, että nimenomaan silloin menee ihan överiksi. Ja täytyy perjantaina sentään käydä isoveljen kanssa ostamassa äidille äitienpäivälahja.


Tänä aamuna vaaka sanoi +500g maanantaista. Eilen en vaa'alle uskaltanut. Iltaan mennessä, tai viimeistään huomisaamuun, se varmaan tasoittuu. Nyt on jo paljon parempi olo. Olen syönyt tänään ne pastillit (97,5 kcal), pepsi maxin ja kahvin, johon lorautin jopa kaurakermaa, omaa rakasta turvakermaani. Hedelmäsalaattia ehkä täytyy iltapäivällä vielä ottaa, kun pikkuveljet suunnittelivat koulun jälkeen tekevänsä. Jos teen kunnon lenkit koirien kanssa illalla, voin ehkä antaa itselleni anteeksi sen hedelmäsalaatin.

Mutta miksi ihmeessä minun pitäisi edes pyytää anteeksi itseltäni?! Jos minä tahdon syödä annoksen hedelmäsalaattia, niin eikö minulla ole automaattisesti oikeus sellaiseen. Miksi minun pitäisi anoa armahdusta itseltani, tai oikeastaan siltä hirviöltä, joka sisälläni asuu. Tai ehkä se olen minä, se hirviö. Mitä minä kuvittelen saavuttavani rajoittamalla energiansaantiani? Mielenrauhaa sillä ei saa. Vuosi sitten painoin 6 kiloa vähemmän, ja pidin itseäni aivan hirvittävän lihavana. Puristelin läskejäni itseinhon vallassa ja häivyin tupakalle, kun muut menivät syömään. Ei tuntunut yhtään paremmalta silloin. Ja silti minä yritän kulkea historiaani taaksepäin siihen pisteeseen, että ne voivat pakottaa minut ihan mihin vaan.

Hei hyvät ihmiset, mikä helvetin tarkoitus tässä on?


Edit: ärsyttää, että selaimeni temppuilee eikä anna ladata uutta profiilikuvaa. Ärsyttää myös se, etten tuon selaimen takia pysty kommentoimaan Violenceen eikä vittusaatana edes linkittään sitä tähän!

Ja siltikin elämässä on tulta. Vaihdoin nimimerkkiä, vaikka rakastan jäätä ja talvea.

Em tiedä, mitä minun pitäisi kirjoittaa. Sain tehtyä sen tekstin, josta kiukuttelin viime postauksessa. Lähetin sen jo lauantain vastaisena yönä, mutta K ei ole kuitannut tekstiä vastaanotetuksi. En minä sitä ihan huvikseni tehnyt. Vaan ehkä se teki hyvää silti. Jouduin oikeasti käymään läpi koko lukioajan. Kaikkina vuosina on ollut jokin vahva vaihe elämässäni. Kai se kuuluu siihen ikään. Sitä vain en tiedä, mikä vaihe minulla on nyt.

Tänään minut herätettiin juhla-aamiaiselle, joten en saanut aamupainoa. Onkin mennyt ihan pieleen muutenkin tämä päivä, vaikka pitäisi olla juhlapäiväni. Olen niin sairaan turvoksissa kaikista niistä miljoonista kaloreista, jotka olen ahminut tänään, ettei ajatuskaan kulje. Olen hiukkasen ahdistunut asiasta. En käsitä, miksen vain voisi suhtautua ruokaan normaalisti. En edes tiedä, mitä se on. Normaali siis, ruuan tunnen valitettavan hyvin. Onhan tässä jotain irvokastakin, kun isäni on gourmetkokki, ja ilmeisen arvostettu alallaan. Ei mikään julkkis, mutta rautainen ammattilainen, joka ei hae koskaan töitä. Työt hakevat häntä.

En tiedä, mitä tavoittelen tällä. En näe tässä tarkoitusta, mutten osaa elää ilmankaan. KAi tämä on niin suuri osa minua. En tiedä mitää, enkä osaa nyt ajatellakaan.

Tahdon mennä pois ja unohtaa kaiken.

Vihaan

tätä elämää. Vihaan itseäni, sillä en osaa sanoa ei. Vihaan K:ta, joka lykkäsi tämän tekstin just minulle. Vihaan itseäni, sillä en saa sitä tehtyä. En palauttanut sitä eilen. Vihaan itseäni, sillä en osaa kirjoittaa. Vihaan mahaani, joka on turvonnut ja kipeä. Vihaan öitä, jolloin en nuku. Vihaan E:tä, joka on liian humalassa puhuakseen. Vihaan itseäni, sillä en osaa elää.

Vihaan.