Kerro mulle

 

Keskiviikon lääkäri on kiltti, niin kiltti ja myötätuntoinen (säälivä?), että minun on vaikea suhtautua siihen. Se kirjoittaa, että potilas istuu koko vastaanoton ajan kädet tiukasti nyrkissä jalkojaan yhteen puristaen koko keho jännittyneenä ja hiukset kasvojen peittona. Katsekontaktia ei ota lainkaan. Vastailee kysymyksiin lyhyesti, eikä tuota spontaania puhetta lainkaan. Minua ahdistaa niin että rintaa puristaa ja on vaikea hengittää.

 

En ota lääkitystä enkä mitään muutakaan, mitä se tarjoaa, vaikka osa niistä kuulostaa jopa ihan järkevältä. En vain osaa. En koe tarvitsevani. En lupaa mitään, emme sovi mitään, eikä kumpikaan meistä taida tulla hullua hurskaammaksi. Miten tämä kaikki on tullut näin mahdottomaksi.

 

Potilas on hyvin ahdistunut ja syömishäiriöoireilu hankalaa, se jatkaa kirjoitustaan. Ei, kyllä se on aivan tavattoman helppoa, ja samalla niin surrealistisen vääristynyttä, ettei aina voi erottaa oikeaa vasemmasta eikä kattoa lattiasta. Ei naurata yhtään. Tiedän, että psyka lukee tekstin huolella, syynää sen jokaista välilyöntiä myöten löytääkseen särön, johon iskeä. Mutta se ei ole minun tekstini. Se on kiltin lääkärin teksti tapauksesta Therru, täynnä johtopäätöksiä ja spekulaatiota.

 

Mitä minä vielä räpiköin, olen vajonnut niin syvälle, että olen käytännössä jo hukkunut. Olen kai luovuttanut jo kauan sitten, ja tämä kaikki on turhaa. Joskus tekisi mieli laittaa psykalle tekstari, etten tule enää. Päästää vain irti ja antaa mennä. En tiedä, mikä estää, miksen ole tehnyt sitä jo, vaikka ote lipsuu yhä pahemmin eikä paluuta ole, sillä joitakin polkuja kuljetaan vain yhteen suuntaan.

 

Vai onko jossain vielä jotain, minkä vuoksi räpiköidä? Jotain, mitä en näe nälän ja hulluuden sokaisemilla silmilläni, kuiskauksia tuulessa, jota en tunne vaikka se puhaltaa lävitseni.

Kaikki kauniit

Ja taas mennään. Aamulla, Kun on jo vähän hoppu konttorille, yksi nilkan haavoista, niistä joiden tikit poistettiin perjantaina, päättää räjähtää. Se raottaa kapeita huuliaan vain puoli senttiä, ja kaikkialla on mustaa hyytynyttä verta ja vähän myös punaista. Pahkurainen nilkkani onkin äkkiä tasaisempi ja paineen tunne poissa. Oikeastaan ei tunnu miltään.

Vasta töiden jälkeen ehdin soittaa terveyspalveluiden neuvontaan, ja siinä vaiheessa haava irvistää jo pidemmältä matkalta. Ne komentavat minut terveyskeskuksen iltavastaanotolle, missä pienen odottelun jälkeen nuutuneen oloinen hoitaja hakee minut huoneeseen. Tämä on taas ihn uusi hoitaja minulle. Ei noin vanhalle haavalle voi kuulemma mitään tehdä, paitsi jos sen leikkaa uudelleen auki ja ompelee kiinni. Mutta se ei ilmeisesti ole nyt vaihtoehto. Hoitaja puhdistaa haavan, teippaa sen huulet yhteen ja paketoi sen ja soittaa lääkärille sairaslomasta. Ja niin minulla on jälleen lisää sairaslomaa ja haavan puhtaanapito-ohjeet.

Huomenna on se lääkäri, mistä meinasin saada raivarin viime viikolla. En perunut sitä vaikka mieli teki, psykan kanssa keskusteltuani olen valmis menemään sinne. Voin aina kävellä pois, eivätkä ne voi pakottaa minua mihinkään, kun olen sekä aikuinen että lihava, mutta silti minua hermostuttaa, kun en yhtään tiedä, mitä on tulossa.

Jos huominen ei tulekaan

Päivät, jolloin ei ole mitään kalenterissa, ovat samaan aikaan ihanan rentoja ja rauhallisia ja aivan kamalia. Pitkiä, tahmeita ja tunkkaisia, ja sellaisina päivinä päätäni särkee aina, siis aivan joka kerta.

Tekemistä riittää kyllä, ainakin hetken aikaa uskon niin. Tiskiä, pyykkiä, akvaarioiden hoitoa. Koira vaatii ja ansaitsee enemmän huomiota ja sään salliessa enemmän ulkoilua. Ruuan teen alusta asti itse ja aina pidemmän kautta. Enkä koskaan unohda laskea kaloreita. Silti joudun katsomaan jakson Game Of Thronesia saadakseni ajan kulumaan. Koska on nälkä. Kun katson yhden jakson, kello on sen verran, että voin taas syödä. Koira tarkkailee kauempaa, odottaa vuoroaan, ja nuolee lopulta lautasen aivan puhtaaksi. Se taitaa tykätä parsakaalista enemmän kuin minä.

Haluaisin vain nukkua näiden päivien yli. Ettei tarvitsisi vain odottaa ja koittaa tahdonvoimalla saada viisaria kulkemaan nopeammin. Ei nukuta. Käyn tupakilla. Kahdesti. Kolmesti. Ahdistus ryömii pölyn seassa sohvan alla, tihkuu yöpöydän laatikosta ja huurustuu keittiön ikkunaan eikä sitä pääse pakoon.

A moi

Tiistaina on toinen tikkienpoisto. Taas on sellainen hoitaja, jota en ole ennen nähnyt. Se on asiallinen ja ystävällinen muttei säälivä tai myötätuntoinen. Jotenkin pehmeä ja särmätön, ja inhoan sitä ihan periaatteesta. Se laittaa yhteen haavaan tukiteipit, kun se tikeistä huolimatta irvistää, ja pyytää lääkäriä kirjoittamaan vielä muutaman päivän saikkua.

Kun olen kotiutunut taas vähän vähemmillä tikeillä, posti tuo seuraavan raivarin aiheen. Paperin, jossa kerrotaan, että minulle on varattu lääkäriaika psykiatrian poliklinikalle, sinne, missä psykakin on. Kiroilen kalanpoikasille kun muitakaan ei ole, mutta pyydän kyllä lopuksi anteeksi. Enkä ymmärrä itsekään järjetöntä raivoani ja hoitovastaisuuttani. Onneksi olen lähdössä töihin, niin on pakko kerätä itsensä ja käyttäytyä.

Tänään astun psykan huoneeseen, suljen oven perässäni, en tervehdi enkä katso sitä. En osaa, ja sitäpaitsi olen ehtinyt kerätä kierroksia matkalla. Pamautan postin tuoman paperin sen eteen ja kysyn matalalla, raivoa tihkuvalla äänellä Miksi?

Koska ne on sekä terveyskeskuksesta että ensiavusta olleet yhteydessä lääkäriin. Lääkäri sitten päätti kutsua minut käymään. En halua. Ei minulla ole asiaa lääkärille. En ole tiennyt, että tämä on minun hoitava lääkärini, ja potilashan on hoitavan lääkärin vastuulla. Kuulemma. Olen minä tämän kerran tavannut, viime lokakuussa, ja se oli ok. En vain ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään, että miksi. Psykan mielestä olen julma itselleni. Omasta mielestäni vain oikeudenmukainen.

Huomenna on kolmas, toivottavasti viimeinen, tikkienpoisto.

Tunnen itseni lihavammaksi kuin koskaan.

Viisaritanssi

Moi. Mulla on täällä nyt tää Therru, kakskytviisvuotias, tuli tikkien poistoon. Mut täällä on taas uudet haavat. Joo, samassa paikassa kuin viimeksi. Tää on nyt kolmas kerta. ... Okei. Tehdään näin.

 

Hoitajan ilmeestä saatan päätellä, ettei lääkäriltä tullut kaunista kieltä. Se on sama kuin viimeksi. Se on kovin vakavana pakatessaan jalkaani jälleen. Se kutsuu apukäsiksi toisen hoitajan, että painesiteestä tulee tiukempi. Toinen hoitaja koittaa hakea katsekontaktia, pyyhkäisee hiukset sivuun kasvojeni edestä ja kumartuu eteeni, mutta minä tuijotan tiukasti lihavia jalkojani. Ensimmäinen hoitaja ei edes yritä.

 

Se kirjoittelee koneella ja soittaa pari puhelua. Se meinaa lähettää minut keskussairaalan ensiapuun ja vihjailee jopa M1:stä, enkä osaa muuta kuin puistella päätäni. Laitan sen odottamaan taksia ulkona, että voin polttaa. Se maksaa taksikortilla ja menee sisälle vasta kun auto lähtee pihasta.

 

Ensiavun HTA:n hoitaja on mukava ja asiallinen ja ymmärtää, että minulla on psyka reilun kolmen tunnin päästä, sinne pitäisi ehtiä. Lähetteessä lukee, että ensin on tyrehdytettävä verenvuoto. Se laittaa vain löysän paketin siksi aikaa kun odotan lääkäriä.

 

Kello ryömii eteenpäin. Aika on tahmeaa, se valuu pitkin seiniä, hidastaa ovenkarmeissa ja liimaa lopulta ovet kiinni. Ihmiset ympärillä vaihtuvat yksitellen, paitsi kättään kannatteleva tyttö, se on tullut ennen minua. Minä odotan. Jalka on aika märkä, ja rukoilen joka hetki, ettei se ala sotkea lattiaa.

 

Kun pitkä viisari on aloittanut kolmannen kierroksensa, etsin käsiini jonkun ja selitän, että alle tunnin päästä joudun lähtemään vaikka menisin taksilla ja että psykan jälkeen ei ehkä voi enää tikata. Se juoksee vähän aikaa minun lähetteeni kädessään, minä odotan. Odotan yhteensä kaksi ja puoli tuntia ennen kuin minut hakee elämäänsä kyllästyneen oloinen setä. Kävelemme loputtomia käytäviä, joihin meinaan eksyä vaikka seuraan sinipukuista miestä.

 

Saan huonot tikit ja tylyä kohtelua ja lopuksi ne soittaa taksin kun pyydän. En minä silläkään enää ajoissa ole, mutta psyka tietää sen. Taksikuski jutustelee mukavia, ja tuntuu hyvältä olla hetken aikaa jollekulle jotain muuta kuin potilas.

 

Psykalla on kandi istumassa takanurkassa. En jaksa kieltää sen läsnäoloa. En jaksa välittää. Kun kerron, että ensiavussa niitä ei vittuakaan kiinnostanut enkä voi niitä siitä moittia, psyka on eri mieltä. Ne ovat kuulemma soitelleet sieltä peräänkin. Saikkua ne sen sijaan eivät jatkaneet, mistä psyka järkyttyy enemmän kuin minä. Sille on aivan selvää, ettei tällä jalalla juosta portaita. Se tarjoaa saikkua psykiatriselta, mutten ota vastaan.

Olo ei varmaan koskaan ole ollut yhtä tyhjä. Kuin ei olisi oloa ollenkaan. Vain tunteeton tyhjiö, eikä se tunnu pahalta. Edes se ei tunnu miltään, etten tiedä tikkien tarkkaa määrää. Kai 34 tai 36, eikä ne poistaneet yhtään vaikka piti.

Varaan ajan seuraavalle päivälle terveyskeskukseen, missä joku eri hoitaja poistaa muutaman tikin, ei kysele tyhmiä eikä yritä saada minua puhumaan. Joku random lääkäri käy jatkamassa saikkua seuraavaan tikkienpoistoon asti, eikä esimieheni ilmekään värähdä, kun vien sille uuden lapun.

Tänään tainnutan itseni Oxaminilla koska en halua olla hereillä yhtään kauemmin kuin on pakko.

Fireworks

Aivokemiallinen ilotulitus jää aamulla vaatimattomammaksi. Niin kuin kaikki muukin minussa, vaatimatonta ja tylsää. Löysää. Kipu kuitenkin katoaa nopeammin kuin koskaan ja iho irvistää irvokkaan koomisesti kuin kauhuelokuvan klovni. Sen hymy on syvä ja julma eikä yhtään hauska. Sen suupielestä valuu punainen vana, se on ahnas.

Sukka ja kenkä ovat märät, kun pääsen terveyskeskukseen asti, vaikka sinne on vain kahden tupakan mittainen matka ja olen sitonut sen hyvin. Hoitaja on eri kuin viimeksi, nuori mutta tyynempi. Onneksi minulla on uusi katto tuijoteltavana, uudet laatat laskettavana ja erilainen lamppu kuin neljä päivää sitten. Kipu ja häpeä ovat vain haalistuneita muistoja, joista ei saa kiinni vaikka vähän pinnistelee. En tunne mitään. Olo on absoluuttisen tyhjä.

Omalääkärikin on ihailtavan tyyni, vaikka suusta meinaa lipsahtaa jotain julkaisukelvotonta, kun se näkee irvistävän nilkkani. Se muistaa hyvin viime kerran, mutta ei minun nimeäni. Kukaan ei tänään kysy, olenko itsetuhoinen. Sen sijaan se koittaa pelotella minua hermovauriolla, että leikkaushoito voisi olla paikallaan. Pudistan päätäni, mua ei pelota. Nilkkaan ei kuulemma jäänyt sitten enää mitään ommeltavaa. Se kirjoittaa oxaminit vaikken halua. Täytyyhän ihmisellä tarvittavat olla. Lopuksi lupaan hoitajalle että haen ne heti tänään, eikä minulla oikeasti ole aikomustakaan tehdä niin.

En ole varma, onko tyhjyys ihanaa vai ihan kamalaa. Kaikki on epätodellista. Haluan pakonomaisesti tietää, montako tikkiä se laittoi, mutta ne ei kertoneet, enkä saa avata pakettia ennen keskiviikkoa. Vähän kuin olisi syönyt jotain, minkä energiasisältöä ei tiedä.

Huomenaamulla lähden yli vuorokaudeksi olemaan seurallinen, oppimaan edunvalvontaa ja ennen kaikkea juhlimaan. Hymyni on melkein yhtä aito kuin kauhuelokuvan klovnilla.

Kivun vihreä

Viha valuu terveyskeskuksen päivystävän hoitajan alustalle, kun se erehtyy kurkkaamaan ideaalisiteen alle. Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia? Pudistan päätäni. Kato mua. Onko sulla oikeasti itsetuhoiset asiat mielessä? Toimenpidehuoneen avustaja erehtyy kurkistamaan hoitajan laittaman siteen alle. Ehdin nähdä, kuinka puistatus kulkee sen lävitse, se kääntää katseensa pois, peittää näkemänsä ja alkaa painaa haavaa voimakkaasti, mutta mua ei satu. Pahinta kaikessa on kivuntunteen katoaminen. Koskaan en ole katsonut niin syvälle itseeni kuin tänään.

 

Yhtätoista tikkiä myöhemmin vakuutan liian monetta kertaa, etten ole itsetuhoinen, tuijotan lattiaa, seinää, lamppua, roskista. Joo kyllä mulla on ystävä, jonka voin pyytää luokseni täksi päiväksi. Ne käskevät soittaa psykalle, että jos viikon päästä olevaa tapaamista voisi aikaistaa. Tiedän, ettei sitä voi enkä soita. Ehkä laitan huomenna viestin. Lähden kävellen kotiin kädessäni viikon sairauslomatodistus, haavan hoito-ohjeet ja sidetarpeita, aika tikkien poistoon (ja jos ei ole vielä kunnolla kiinni, niin poistetaan vaikka vain joka toinen tikki), liikuntakielto ja vasemmassa kädessä siisti rokotusjälki keskellä tatuointia. Uusi esimieheni on asiallinen, kun soitan sille, etten mene yöllä töihin mutta huomiset päivätyöni hoidan kyllä.

 

Uusi tukka on kiva, mutten halua katsoa peiliin. En tunne mitään. Kun Pessi tulee, tarjoan sille karkkia, höpöttelen vilkkaasti ja aidon hyväntuulisesti kunnes puhe hidastuu ja muuttuu puuroksi ja lopulta nukahdan sen kainaloon.

 

Huomenna menen töihin kohtaamaan kaikki ne kysymykset ja kasvot, mutta onneksi on uusi tukka, niin kukaan ei huomaa että kävelen hassusti.