Keskiviikon lääkäri on kiltti, niin kiltti ja myötätuntoinen (säälivä?), että minun on vaikea suhtautua siihen. Se kirjoittaa, että potilas istuu koko vastaanoton ajan kädet tiukasti nyrkissä jalkojaan yhteen puristaen koko keho jännittyneenä ja hiukset kasvojen peittona. Katsekontaktia ei ota lainkaan. Vastailee kysymyksiin lyhyesti, eikä tuota spontaania puhetta lainkaan. Minua ahdistaa niin että rintaa puristaa ja on vaikea hengittää.
En ota lääkitystä enkä mitään muutakaan, mitä se tarjoaa, vaikka osa niistä kuulostaa jopa ihan järkevältä. En vain osaa. En koe tarvitsevani. En lupaa mitään, emme sovi mitään, eikä kumpikaan meistä taida tulla hullua hurskaammaksi. Miten tämä kaikki on tullut näin mahdottomaksi.
Potilas on hyvin ahdistunut ja syömishäiriöoireilu hankalaa, se jatkaa kirjoitustaan. Ei, kyllä se on aivan tavattoman helppoa, ja samalla niin surrealistisen vääristynyttä, ettei aina voi erottaa oikeaa vasemmasta eikä kattoa lattiasta. Ei naurata yhtään. Tiedän, että psyka lukee tekstin huolella, syynää sen jokaista välilyöntiä myöten löytääkseen särön, johon iskeä. Mutta se ei ole minun tekstini. Se on kiltin lääkärin teksti tapauksesta Therru, täynnä johtopäätöksiä ja spekulaatiota.
Mitä minä vielä räpiköin, olen vajonnut niin syvälle, että olen käytännössä jo hukkunut. Olen kai luovuttanut jo kauan sitten, ja tämä kaikki on turhaa. Joskus tekisi mieli laittaa psykalle tekstari, etten tule enää. Päästää vain irti ja antaa mennä. En tiedä, mikä estää, miksen ole tehnyt sitä jo, vaikka ote lipsuu yhä pahemmin eikä paluuta ole, sillä joitakin polkuja kuljetaan vain yhteen suuntaan.
Vai onko jossain vielä jotain, minkä vuoksi räpiköidä? Jotain, mitä en näe nälän ja hulluuden sokaisemilla silmilläni, kuiskauksia tuulessa, jota en tunne vaikka se puhaltaa lävitseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti