Pyydän esimieheni esimiehen esimiehen pieneen neukkariin. Minulla on asiaa. En pääse ensimmäisen lauseen loppuun, kun se tulee. Jo vähän aikaa pidätelemäni itku ryöppyää esiin täydessä mahdissaan. Heitän nenäliinan toisensa jälkeen roskiin ja koitan muodostaa ehjiä lauseita. Selitän sekaisin varsinaista asiaani ja edellisen työyön tapahtumia, ja välillä vain itken äänettömästi ja katson lattiaa.
Vaikka kyse ei ole suuresta tapahtumasta, vaikka aamulla vain nauratti ja sitten ei tuntunut miltään, se puskee itkun silloin, kun vähiten olisi varaa siihen.
Yöllä jouduin uhkaavaan tilanteeseen töissä. En ollut varinaisesti osallisena tilanteeseen, mutta kesken puheluni hätäkeskuksen kanssa uhkaavasti käyttäytynyt mieshenkilö suuttuu minulle ja käy käsiksi kasvoihini. Liikkeenä se ei ollut lyönti, mutta siinä oli voimaa ja se sisälsi tarkoituksen satuttaa. Ennen kaikkea se tunkeutui minun henkilökohtaiselle alueelleni. Vaikka kipu laantui nopeasti eikä jälkiä jäänyt, minuun jäi öljyinen tunne, että fyysistä koskemattomuuttani oli rikottu. Ja vielä kasvoihin!
Minua hävettää, kun vaivaan sitä tällaisella. Vielä enemmän minua hävettää, kun senpäiväiset työtehtäväni joutuu hoitamaan joku muu. Olen vihainen itselleni. Hän on kauhean mukava ja osaa hoitaa tilanteen. Mutta minua vain hävettää. Hänen kasvonsa ovat täysin meikittömät niin kuin minunkin, ja hän on persoonallisella tavalla aivan jumalattoman kaunis. Minä pidän siitä, ja ehkä juuri siksi minä painan pääni ja katson kenkiäni.
Hän vie minut työterveyteen vaikka minusta en tarvitse sitä. Kieltäydyn saikusta, sillä en tarvitse sitäkään. Lopuksi en osaa sanoa kuin kiitos, ja senkin hiljaa.
Uni ei tule, ja kun se viimein seuraavan työyön jälkeen tulee, nukun aivan liikaa. Ruoka maistuu puulta eikä oikein mene kurkusta alas. Olen saamaton, laiska, turhautunut ja ahdistunut, mutta se ei liity eiliseen. Päälimmäisenä on häpeä siitä, että nostin sellaisen episodin mitättömästä asiasta.
Minun elämäni on kuitenkin ihan hyvää ja monella tapaa tyydyttävää. Silti se tasapaino on vielä niin kovin hauras. Ehkä se on aina. Ehken voi koskaan enää hengittää vapaasti pelkäämättä, että kaikki sortuu.
Käyn parin viikon välein tapaamassa uutta psykologia, paitsi nyt kun se on lomalla. Näin kolmannen kerran jälkeen luulen, ettei se ole ainakaan niin munapää kuin edellisen paikan hoitaja. Ehkä opin pitämään tästä yllättävän nopeasti.
Kaikki kiltit tytöt syövät jotain suolaista joka päivä, joten otan palan juustoa (leipää ei ole), annan puolet siitä koiralle ja taistelen loput kurkusta alas. Sekin maistuu paskalta ja tuntuu kuvottavalta, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai kauhuissani siitä, että ruoka ei maistu.
