Usvan tuoksu

Rakkaat ystävät. Minä olen jälleen ottanut askeleen kohti valoa ja vapautta, suuren askeleen. Minä annan kasvot kivulle ja vihalle ja silti hymyilen, sillä se on eilistä. Tänään siitä on enää kaikuja, huomenna ei ehkä sitäkään.

Minä en pidä kehostani, mutta tiedättekö, ehkä minä vielä opin pitämään. Vielä puoli vuotta sitten en ehkä olisi uskonut, että opin edes arvostamaan sitä, ja kuitenkin nyt minä arvostan. Olen saanut jotain vastineeksi siitä ahdistuksesta, pelosta ja vihasta, joita olen pakottanut itseni kestämään syömisen jälkeen. Kehoni on vastannut siihen jo ja mieleni myös. Huomaan, että elämä kantaa, kun annan sen kantaa. Joskus sattuu, mutta minä olen vahvempi kuin uskoin.

En minä ole valmis, en perillä, mutta jo paljon pidemmällä kuin uskoin ikinä pääseväni. Uskallan jo luottaa siihen, että pahin on takana ja edessä parempaa. Olen myös päättänyt, että jos tie nousee pystyyn enkä minä pääse pidemmälle yksin, minä pyydän apua. Toistaiseksi en sitä tarvitse, mutta jos tarvitsen, aion sitä hakea. Minä en halua enää takaisin kylmyyteen.

Nälkä viekottelee ja kuiskii, ja jos sittenkin unohtaisin iltapalan, mutta minä en unohda. Tartun lusikkaan ja tiedän, että niin on oikeasti parempi. Ja joka ikinen aamu minä syön ennen töitä, mikä ei aina ole ollut itsestäänselvyys. Mitäpä jos sittenkin katoamista, luita ja pienuutta paljon täydellisempää onkin tasapinoinen, hyvinvoiva ja toimiva keho?

Meillä oli kukkatennarit ja hiekkaa hiuksissa

Tiistaina oli työterveystarkastus ja huumetesti, sillä työnantajani vaatii todistusta työterveydestä sekä negatiivista tulosta huumetestistä, jotta työsuhde jatkuu. Näin siis kaikilla pidempään määräaikaiseen tai vakituiseen työsuhteeseen tulevilla. Tiedän, että mitään luvattomia aineita minusta ei löydy, ei millään, siitä olen pitänyt huolta, mutta myös luvalliset lääkeaineet voivat aiheuttaa positiivisen tuloksen, mikäli en ole kertonut käyttäneeni niitä kahden viime viikon aikana. Mietin kuumeisesti, olenko käyttänyt mitään muuta kuin ibumaxia, enkä keksi mitään. Työterveyshoitaja on varsin asiallinen, jopa vähän pelottavissa määrin, enkä osaa lukea sitä yhtään. En tiedä, katsooko se minun soveltuvan työhön. Se huomautti hyvin napakasti painosta Tää paino ei saa sitten yhtään ainakaan laskea. Tiedän, mutta täti hyvä, se on normaali! Lisäksi verenpaine oli hieman koholla, minkä vuoksi sain uuden ajan ensi kuulle.

Mikäli en saa puoltavaa todistusta työterveydestä, en tiedä, mitä teen. Lopetan varmaan syömisen. Koska sitten minulla ei ole mitään pysyvää, mitään elämää rytmittävää eikä mitään, millä maksan vuokran. Ja se häpeä, ei varmaan tarvitse haaveilla samoista töistä enää, mikäli joutuisin nyt lopettamaan koeajalla. Minulla on mennyt nyt ihan älyttömän hyvin, olen saanut lopetettua oksentelun ja paastot, hysteriakohtaukset kaupassa ja isoimmat läskiahdistukset. En varsinaisesti pidä vartalostani, mutta se ei ole mielessäni päälimmäisenä. Minä kestän tämän kyllä, kun minulla on syy kestää. Älkää viekö minulta sitä syytä. Juuri nyt minä osaan arvostaa vartaloani, sitä että se toimii juuri niin kuin sen pitää, se kestää ja selviytyy, minä voin luottaa siihen. En siis pidä sen muodosta ja koosta, mutta sen käyttöominaisuudet ovat nyt ne tärkeimmät, ja ne ovat paremmat kuin varmaan vuosiin. Tämä työ lisää minun hyvinvointiani hyvin paljon.

En tiedä, koska saan varmuuden. Huumetestin tulokset saan seuraavalla käynnillä parin viikon päästä, toivottavasti myös saan sen todistuksen, että voin jatkaa. Sillä sitten minä voin luottaa siihen, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan, ja silloin minä tiedän, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia.

Kaupunkini kauneus

Synnyinkaupunki lokakuussa, noin viikko sitten ja vähän sen jälkeen. Tunnistakoon ken tunistaa.
Tämä kaupunki on nähnyt minun kasvavan, pienenevän ja kasvavan jälleen.

Sen katujen asfaltille minun raitani ovat itkeneet punaisia pisaroita,

sen puistot ja pienet kujat ovat todistaneet tuskaa ja nautintoa,

siellä on kuitenkin koettu

ne suurimmat seikkailut.

Maailman paras pyörä.

Jotain omaa

Kuviot ovat taas menneet uusiksi. Otin vastaan pienen (ja ensimmäisen kokemuksen perusteella paskamaisen) sivutyön, jonka jatkaminen on vielä harkinnassa. Sen haastattelusta palattuani puhelin yllättäen soi, kun olin ahtamassa valmiiksi turpeaan itseeni lisää ruokaa. Rekryhän se siellä, se mies, joka on ottanut minut töihin niin uskomattoman monta kertaa, että voin jo itsekin uskoa, etten ehkä ole huono.

Kaikki tapahtui taas niin äkkiä. Seuraavana päivänä istuin jälleen konttorilla - komeasti myöhässä - kirjoittamassa uutta työsopimusta, vaikka vanha oli edelleen voimassa ja työrupeama kesken edellisillä piireillä. Rekry nimittäin tarjosi minulle vakituista työsuhdetta, ihan omia piirejä. Palaa kaupungista vain minulle. Olen jakanut kymmeniä muiden omia piirejä, ja nyt minulla oli siinä edessäni kartta ja nimi omilleni. Minä kirjoitin nimeni viivalle empimättä ja seuraavana yönä läksin jälleen uusille piireille. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, että olen nyt vakituisessa työsuhteessa oleva muka-aikuinen.

Olen jälleen ottanut askeleen elämässä. Tämä vuosi on kypsyttänyt minua enemmän kuin niin monet vuodet ennen sitä. Olen kokenut sellaista onnea, jota en tiennyt olevan olemassakaan, olen kokenut sellaisia tunteita, jota ovat olleet minulle vieraita, olen saanut monta iskua ja tuntenut sellaista kipua, jota sanat eivät kuvaa, ja kaikesta siitä olen kiitollinen. Olen kiitollinen niistä sanoista, joiden jälkimainingit jättivät reidet mustelmille, puremajäljen käsivarteen ja mielen sirpaleiseksi, niistä hetkistä, katseista, kosketuksista, joista yhtäkään en antaisi muistoistani pois. Mustelmat paranevat ja sirpaleista voi ehkä koota jotain uutta.

Vaikka edelleen olen lihava ja syömishäiriöinen, olen löytänyt itsestäni jotain jännittävää, jotain, mikä ei ole syömishäiriö. Minussa sittenkin taitaa vielä olla jotain muuta kuin hulluuteni. Tänä syksynä synnyinkaupungissa olen oksentanut vain kerran enkä viiltänyt kertaakaan, enkä enää ole suurinta osaa päivästä vain lihava ja inhottava, minä olen niin paljon muutakin. Se joku, joka on muuta kuin hulluus, se tietää ja hyväksyykin sen, että ruoka on ihan tarpeellista ja että kymmenen kiloa kevyempänä en olisi näin onnellinen. Pitkin hampain olen joutunut myöntämään, että kyllä, nyt jo hyvästi normaalipainoisena voin fyysisesti paremmin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna. Vaikka jaloissa tuntuukin jo ensimmäiset merkit ammattiin liittyvästä vaivasta, se on pientä ja ohimenevää verrattuna siihen, mitä olen itselleni tehnyt jo niin monta vuotta.

Eivät ne ajatukset ole poissa, mutta ne ovat heikompia. Minussa on jotain vielä vahvempaa kuin hulluuteni. Minä uskallan katsoa eteenpäin ja luottaa siihen, että siellä on jotain näkemisen arvoista.

Kuiskaa minulle aurinko

Lenkillä koiran kanssa hyvä olo kuplii kevyesti tuolla sisällä. Välillä on vaikea uskoa, että todella asun täällä, tällä ihanalla alueella. Pienet tutkimusretket lähiympäristöön saavat pienen hymyn huulille, ja vähän aikaa taas minun on hyvä olla.

Ei elämä ole täydellistä, mutta tuskin se koskaan voi ollakaan. Moni asia menee edelleen päin vittua, mutta olen jopa hieman onnellinen. Huominen ei ahdista juurikaan, ja vaikka hetkittäin mieli on musta ja tahmea, se menee yleensä ohi. Perusasiat ovat kai kunnossa: minulla on ihana koira, kiva asunto upealla alueella ja kuitenkin aika lähellä keskustaa, minulla on työ, josta pidän. Vaikka varmaa työtä on vasta kaksi viikkoa tiedossa, niin luotan vakaasti siihen, että talvilomalistojen tultua tekemistä riittää, kun minulle kerran niin luvattiin. Olen jopa innoissani tästä työstä, eikä se ahdista ollenkaan kuten vielä pari vuotta sitten. Olen saanut uusia haasteita, ja asemani esimiesten silmissä näyttäisi nousseen. Pidän esimiehistäni ja rekrystä, ja se tunne, että on oikeasti hyödyllinen, on itse asiassa aika mukava.

Vaikka läskit ahdistavatkin, niin enimmäkseen pystyn kuitenkin elämään sen tunteen kanssa. Se ei ole ylivoimainen, ja tiedän, etten ehkä olisi parhaimmillani tässä työssä kahdeksan kiloa kevyempänä. Sitä paitsi olen saanut painon pieneen ja hitaaseen laskuun. Vauhti on turvallisen hidas, ja tämä peli tuntuu kerrankin olevan minun hallinnassani. Uskon, ettei sen tällä kertaa tarvitse mennä yli, että voin säilyttää työkykyni ja oppia ehkä jopa sietämään fyysistä itseäni ainakin siinä määrin, ettei elämä ole pilalla jokaisesta ylimääräisestä suupalasta.

Välillä pelottaa, että putoan, että kaikki kaatuu taas ja tämä peli vie minut mennessään liian syvälle. Pelkään, että tulevaisuus mustuu, että jääkaapin kutsu käy voittamattomaksi, terästä tulee ainoa ystävä ja menetän otteeni kaikkeen hyvään. Mutta nyt kun asiat ovat paremmin, aion nauttia siitä ja pitää kynsin ja hampain kiinni elämästä, jota en tahdo menettää.

Tämmöinen kaveri tuli vastaan viime viikolla.

Mutta minä olen ja elän ja hengitän

Sua on Therru aina niin mukava nähdä, -- ja kun mä tiedän, että multa poistuu aina monta huolta kun tapaan sut.

Voi kuule, niin multakin.

Pieni keskustelunpätkä hississä matkalla allekirjoittamaan uutta työsopimusta, joka kumoaa vanhan. Rekrytoija on mukava, ja se on niitä harvoja ihmisiä, joista uskon ja tiedänkin, että tykkää minusta. Voin uskoa sen, koska tiedän olevani hyödyllinen. Olen vanha tuttu, luotettu ja joustava jakaja, tulen lyhyelläkin varoitusajalla töihin, otan lyhyitäkin sijaisuuksia ja vaikeita piirejä, teen työt loppuun asti myös silloin, kun saisi jättää tekemättä ja tarvittaessa ekstraa päälle. Menen itse ilman harjoitteluja uusille alueille ja tarvittaessa opetan niitä sitten uusille jakajille. Vain auto minulta puuttuu, eli rajoitukseni ovat maantieteellisiä. Kyllä, minä uskon, että hän pitää minusta jakajana, vaikka teinkin muutaman virheen, vaikken ole täydellinen jakaja.

Kun mulla vaan olis kymmenen sun kaltaistas --

Niin, ihan kymmenen ihmisen töitä mä en voi tehdä.

Mutta kahdeksan kuitenkin.

Lisäksi viime yön harjoittelijapojalta kuultua: You must be strong. I have never seen a woman doing this job like you. When I heard there will be a lady teaching me this night I ... I was like ... I don't know.

Joskus jo ihan vähän uskallan luottaa siihen, ettei tämä kaikki romahda, että elämä saattaa sittenkin kantaa. Vaikka voimat välillä loppuvat ja ja ahdistus puristaa rintaa, vaikka toisinaan oksennan vessassa muutakin kuin ruokaa ja joskus jopa hetken verran luulen haluavani kuolla, minä tulen hetki hetkeltä vahvemmaksi. Kestän enemmän kuin niinä hetkinä neljä vuotta sitten, kun kuvittelin, ettei mikään voi tuntua pähemmalta, etten selviä siitä. Kuinka väärässä olinkaan. Selvisin niistä ajoista, jos nyt en ehjänä, niin monella tapaa vahvempana ja ainakin hengissä. Ja vaikka asiat menivätkin vielä huonommiksi, selvisin niistäkin.

Tässä minä nyt olen.