Joskus iltaisin endorfiinipilvessä suunnittelen kirjoittavani taas tätä tarinaa, mutta kuten huomaatte, se jää usein vain aavistuksiksi mieleen. Noina iltoina, kun olotila vaihtelee kaikkensa antaneen ja täys raadon välillä, kun onni kuplii rinnassa ja lähitienoot ovat kauniimpia kuin koskaan, en malttaisi millään tulla iltalenkiltä kotiin. Aina pikkuisen pidempi reitti takaisin. Sellaisina hetkinä voin rehellisesti sanoa, että enimmäkseen minulla menee hyvin.
Vaikka ruhoni on valtava eikä sitä oloa yhtään helpota kasvanut lihasmassa ja ilmeisesti hieman muuttunut kehonkoostumus, saan siitä jälleen jotain iloa. Se palvelee minua kuitenkin ihan hyvin. Niin vastenmielinen kuin se onkin, se kuitenkin pystyy paljoon, jopa enempään kuin osaan odottaa. Minulla on uusi harrastus, joka antaa lihaskipujen ja mustelmien lisäksi kiireisiä iltoja, pohjatonta rahanmenoa, endorfiinia, rauhaa ja onnea. Jotain tarkoitusta. Edes mäkijuoksutreenit eivät ole niin kamalia kuin pelkäsin.
Olen minä kuitenkin yhtä vääränlainen kuin aina ennenkin. Lihava, laiska ja tyhmä. Psyka painostaa terapiaan ja vaikka mihin, ja kerran se kaivaa narun, asettaa sen pöydälle ja pyytää, että mittaisin sillä vyötärönympärykseni. Koska sen mielestä (ja kaikkien niiden lääkäreiden mielestä) minun kehonkuvani on huomattavan vääristynyt, ja tunne siitä, ettei mahdu ovesta, on vain harhaa. Tiedän. Kyllä minä tiedän. Mutta minä elän siinä harhassa, minulle se on todellisuutta. Eikä siitä tee yhtään vähemmän totta se, että muut eivät koe samaa harhaa. Naru tuijottaa minua pöydältä. Ahdistus pusertaa minut solmuksi tuolilla, enkä koskekaan naruun.
Kaikesta vääränlaisuudestani huolimatta minä elän. Monena iltana viikossa tunnen eläväni niin väkevästi että sattuu, ettekä usko, kuinka hyvältä se tuntuu.
