I must walk away again

Aika multaa muistot, kuten tiedämme. Pienet elämän epämukavuudet, kuten ainainen palelu, se syvältä tuleva kylmyys, joka ei mene pois vaatteilla, on täällä taas. Vaikkei se ole koko ajan päälimmäisenä, se on alati siellä jossain taustalla, eikä katoa minnekään. Vähän kuin perusnälkä. Se kehon oma nälänhuuto, kuin pieni vaikerrus, joka ei vaimene lainkaan. Se ei lähde syömällä tai syömättä jättämisellä. Vaikka ahdan mahaani taas hotelliaamiaista liki neljännesvuosisadan harjoittelun hiomalla taidokkuudella ja jopa nautin siitä (voi luoja kuinka taivaallista, aivan oikeaa ruokaa, leipää ja kaikkea!), vaikka vatsa on täynnä ja kehon akuutit tarpeet tyydytetty, se ainainen ikinälkä ei muutu. Se vaanii taka-alalla kyltymättömänä syvänä tyhjiönä.

Kaikki tämä on niin tuttua, ei ollenkaan uutta. Olen vain ehtinyt unohtaa, millaista se todella on. Kuinka mieli osaakaan kaunistella mennyttä.

Ja kun koittaa päivä, jona päätän olla onnellinen, minä todella olen. Rummutan sormilla rattia ja laulan mukana Rammsteinia. Illalla syön sipsiä ja karkkia, ja silloin se tuntuu hyvältä.

My touch above your skin

Miten kaikki on yhtäkkiä kovin helppoa ja samalla niin helvetin vaikeaa. Tieto ja ymmärrys etääntyvät toisistaan kiihtyvällä tahdilla, eikä niillä yhteistä pintaa ole ollut vuosiin ja taas vuosiin. Tiedän, ettei tämän kuulu mennä näin, mutten vain osaa muutakaan.

Haluan tuntea taas niin kuin ennen. En muista, millaista se on, mutta kirjat kuvaavat sen niin kauniisti, niin väkevästi. Mutta kuka pysäyttäisi tähdenlennon ennen kuin se hiipuu, kuka saisi pääskysen jäämään kylmyyteen?

You will never see me again

Kun samana päivänä on ensin aamuyöllä 800 kalorin pieni rupeama töissä, päivällä psyka, koiran vieminen hoitoon, kahden akvaarion vedenvaihto, kauppareissu, kahden reissun tavaroiden pakkaaminen ja illalla Stratovariuksen keikka, ei kauheasti ehdi ahdistua. Onko kiire oikeasti ainoa keino elää kuin ihminen?

 

Olisitte nähneet psykan ilmeen, kun julistan voitonriemuisena saaneeni työterveyden lakisääteisestä määräaikaistarkastuksesta puhtaat paperit. Kun minun työssäni on ilmeisesti erityinen sairastumisvaara. Sen ilme on niin tyrmistyneen epäuskoinen ja samalla se nauraa, voi kuulemma kuvitella, kuinka olen käyttänyt kielellisiä lahjojani. Onneksi ei tarvinnut. Minun työkykyni on moitteeton.

Sen linja on melko suora ja kaunistelematon, mutta niin on minunkin. Osaan kritisoida sen näkemyksiä ihan yhtä lailla kuin se minun, ja sen minä teen. Se on luottamusta. Minä todella luotan siihen. Mutta kun se taas muistuttaa sisätautiosaston ihanuudesta, että tätä tahtia olen siellä nopeammin kuin uskonkaan, minä nauran taas, vaikkei muuten juuri naurata. Se lukee ääneen kotitehtäväni, kirjeen syömishäiriölle ystävänä. Tuntuu oudolta kuulla jonkun lukevan minun tekstiäni, minun sieluni heijastuksia paperilla. Jotain niin henkilökohtaista.

Syksyinen päivä on kaunis, enkä millään malttaisi tulla lenkiltä kotiin. Onneksi koirallakin riittää intoa, vaikka varsinainen lenkki onkin jo tehty Pessin kanssa aiemmin. Yö on mukavan kirpeä ja tähtikirkas, ja jälleen tiedän, miksi rakastan työtäni. Miksi nousen joka vitun yö, herään vasta puolivälissä pyörämatkaa, hikoilen ja palelen, kiroan rikkinäistä hissiä ja talvella kiinni jäätynyttä postilaatikkoa. Kuuntelen humalaisten huutelut ja poimin niitä pikkujoulukaudella katuojista, väistelen lätäköitä, vaikka kaikki on jo märkää. Itken kiukkuisia penikoita ja rasittunutta säärilihasta, levitän linimenttiä ja syön tulehduskipulääkkeitä välttääkseni sairausloman.

Minä saan yöt ja tähdet, kaupungin ketut ja siilit, minä saan hiljaisuuden ja yksinäisyyden, nukkuvat ikkunat, kaikki uinuvan kaupungin unet. Pakkaslumen nitinän renkaiden alla, höyryävän hengityksen, lumen kimalluksen. Saan eturivin paikan vuodenaikojen näytelmään ja kaikkeen siihen, mitä päivän ihmiset eivät koskaan näe.

Joskus elämä vain on taiteilua, sillä tiedän, että kaikki se on uhattuna. Jos annan vain mennä, se kaikki liukuu sormieni välistä jättäen vain mustat tahrat. Joskus iltaisin ahdistus ja puhdas pelko tiivistyvät puristavaksi möykyksi rintaan ja se painaa niin, ettei meinaa saada henkeä. Silti monesti olen vielä se sama naurava ja iloinen Therru, jonka ne tuntevat, ja olen sitä aivan aidosti.

Älä sano ei

Yskä, räkä ja tukkoinen pää saavat vaakatason tuntumaan parhaalta asennolta, ja kuvittelen sen olevan tekosyy olla menemättä omille pikku lenkeilleni öisin. Koiran kanssa en silti osaa olla ulkoilematta - lenkkien kesto päivän mittaan on ainakin tuplaantunut loman aikana, olemme ulkoilleet melkein joka päivä myös valoisaan aikaan. Pitäähän sitä lomalla repäistä.

Syön kaksi riviä Fazerin sinistä, jonka sain viikko sitten, saadakseni kalorit lähemmäs tuhatta. Tottahan minä tiedän, että reilun viikon päästä menen taas töihin testaamaan kroppani kuntoa. Ja kyllähän sen tyhmempikin ymmärtää, että syömättä se kroppa ei niitä lehtiä kanna, tokkopa minuakaan.

Hoito on edelleen se elämän mietityttävin asia, tosin ei onneksi ainoa. Oikeastaan minä pidän tästä psykologista. Tykkään siitä, miten se nauraa päin näköä ja kuinka se, aavistuksen brutaalisti jopa, osaa osoittaa logiikkani irvokkaat epämuodostumat. Se osaa ottaa hätäni ja pelkoni vakavasti - paljon vakavammin kuin minä itse - ja välillä se osaa ennakoida vastaukseni pelottavan tarkasti. Niin, etpä tietenkään. Ja kun se sanoo niin ja huokaa syvään, pysähtyy katsomaan minua, en ole varma, onko sen kasvoilla aavistus hymyä, epäuskoa vai epätoivoa.

Se muistuttaa ystävällisesti, että jos en saa painonlaskua pysähtymään, se ei kestä loputtomasti. Että ennen kuin minulta loppuu paino, löydän itseni sairaalavaatteissa sisätautiosastolta letkuissa, ja sitähän minä en halua, enhän. Että siellä en sitten itse hallitse enää yhtään mitään, ja siitähän se Therru ei taida pitää. Saatanpa nauraa sille päin naamaa. Ei, en pitäisi. En myöskään pelkää sitä, sillä sellaista mahdollisuuttani ei minun kohdallani ole olemassa. En pelkää sitä, kuten en pelkää taivaalta putoavan kaksipäisen kaskelotin murskaavan minua kuoliaaksi matkalla salille. Ihan jo sen vuoksi, etten käy salilla.

Jos joskus olen elämässäni ollut kahden vaiheilla, kahden pelottavan vaihtoehdon puolimatkassa kyvyttömänä tekemään päätöksiä, niin se on nyt. Haluanko elää puoliparantuneen melkein-terveen elämää lopun ikääni, kärsiä lihavuuskompleksista ja pitää kulissit korkealla, vai haluanko antaa mennä, katsoa, kuinka pitkälle leikkikaverini voi minut viedä. Sielläkin olisi niin paljon nähtävää vielä. Ehkä kyse ei oikeasti ole edes siitä, mitä haluan, vaan siitä, mitä osaan ja uskallan. Eikä sen tarvitse olla raskaskaan tönäisy, joka voi tehdä ratkaisusta naurettavan ilmiselvän.

Päivällä tapaan yhden kielletyistä lyhyesti, ensimmäistä kertaa ilman meikkiä ja lasit päässä. Se on yhtä kaunis, joskin eri näköinen, sen hymy on sama ja olemus yhtä jännittävä. Minä edustan itseäni tavanomaisen hehkeänä, ääni tukkoisena ja mieli voimattomana, mutta hetken aikaa vielä jaksan keskittyä ja skarpata. Jotkut asiat elämässä vain ovat niin tärkeitä.