Älä sano ei

Yskä, räkä ja tukkoinen pää saavat vaakatason tuntumaan parhaalta asennolta, ja kuvittelen sen olevan tekosyy olla menemättä omille pikku lenkeilleni öisin. Koiran kanssa en silti osaa olla ulkoilematta - lenkkien kesto päivän mittaan on ainakin tuplaantunut loman aikana, olemme ulkoilleet melkein joka päivä myös valoisaan aikaan. Pitäähän sitä lomalla repäistä.

Syön kaksi riviä Fazerin sinistä, jonka sain viikko sitten, saadakseni kalorit lähemmäs tuhatta. Tottahan minä tiedän, että reilun viikon päästä menen taas töihin testaamaan kroppani kuntoa. Ja kyllähän sen tyhmempikin ymmärtää, että syömättä se kroppa ei niitä lehtiä kanna, tokkopa minuakaan.

Hoito on edelleen se elämän mietityttävin asia, tosin ei onneksi ainoa. Oikeastaan minä pidän tästä psykologista. Tykkään siitä, miten se nauraa päin näköä ja kuinka se, aavistuksen brutaalisti jopa, osaa osoittaa logiikkani irvokkaat epämuodostumat. Se osaa ottaa hätäni ja pelkoni vakavasti - paljon vakavammin kuin minä itse - ja välillä se osaa ennakoida vastaukseni pelottavan tarkasti. Niin, etpä tietenkään. Ja kun se sanoo niin ja huokaa syvään, pysähtyy katsomaan minua, en ole varma, onko sen kasvoilla aavistus hymyä, epäuskoa vai epätoivoa.

Se muistuttaa ystävällisesti, että jos en saa painonlaskua pysähtymään, se ei kestä loputtomasti. Että ennen kuin minulta loppuu paino, löydän itseni sairaalavaatteissa sisätautiosastolta letkuissa, ja sitähän minä en halua, enhän. Että siellä en sitten itse hallitse enää yhtään mitään, ja siitähän se Therru ei taida pitää. Saatanpa nauraa sille päin naamaa. Ei, en pitäisi. En myöskään pelkää sitä, sillä sellaista mahdollisuuttani ei minun kohdallani ole olemassa. En pelkää sitä, kuten en pelkää taivaalta putoavan kaksipäisen kaskelotin murskaavan minua kuoliaaksi matkalla salille. Ihan jo sen vuoksi, etten käy salilla.

Jos joskus olen elämässäni ollut kahden vaiheilla, kahden pelottavan vaihtoehdon puolimatkassa kyvyttömänä tekemään päätöksiä, niin se on nyt. Haluanko elää puoliparantuneen melkein-terveen elämää lopun ikääni, kärsiä lihavuuskompleksista ja pitää kulissit korkealla, vai haluanko antaa mennä, katsoa, kuinka pitkälle leikkikaverini voi minut viedä. Sielläkin olisi niin paljon nähtävää vielä. Ehkä kyse ei oikeasti ole edes siitä, mitä haluan, vaan siitä, mitä osaan ja uskallan. Eikä sen tarvitse olla raskaskaan tönäisy, joka voi tehdä ratkaisusta naurettavan ilmiselvän.

Päivällä tapaan yhden kielletyistä lyhyesti, ensimmäistä kertaa ilman meikkiä ja lasit päässä. Se on yhtä kaunis, joskin eri näköinen, sen hymy on sama ja olemus yhtä jännittävä. Minä edustan itseäni tavanomaisen hehkeänä, ääni tukkoisena ja mieli voimattomana, mutta hetken aikaa vielä jaksan keskittyä ja skarpata. Jotkut asiat elämässä vain ovat niin tärkeitä.