Kun samana päivänä on ensin aamuyöllä 800 kalorin pieni rupeama töissä, päivällä psyka, koiran vieminen hoitoon, kahden akvaarion vedenvaihto, kauppareissu, kahden reissun tavaroiden pakkaaminen ja illalla Stratovariuksen keikka, ei kauheasti ehdi ahdistua. Onko kiire oikeasti ainoa keino elää kuin ihminen?
Olisitte nähneet psykan ilmeen, kun julistan voitonriemuisena saaneeni työterveyden lakisääteisestä määräaikaistarkastuksesta puhtaat paperit. Kun minun työssäni on ilmeisesti erityinen sairastumisvaara. Sen ilme on niin tyrmistyneen epäuskoinen ja samalla se nauraa, voi kuulemma kuvitella, kuinka olen käyttänyt kielellisiä lahjojani. Onneksi ei tarvinnut. Minun työkykyni on moitteeton.
Sen linja on melko suora ja kaunistelematon, mutta niin on minunkin. Osaan kritisoida sen näkemyksiä ihan yhtä lailla kuin se minun, ja sen minä teen. Se on luottamusta. Minä todella luotan siihen. Mutta kun se taas muistuttaa sisätautiosaston ihanuudesta, että tätä tahtia olen siellä nopeammin kuin uskonkaan, minä nauran taas, vaikkei muuten juuri naurata. Se lukee ääneen kotitehtäväni, kirjeen syömishäiriölle ystävänä. Tuntuu oudolta kuulla jonkun lukevan minun tekstiäni, minun sieluni heijastuksia paperilla. Jotain niin henkilökohtaista.
Syksyinen päivä on kaunis, enkä millään malttaisi tulla lenkiltä kotiin. Onneksi koirallakin riittää intoa, vaikka varsinainen lenkki onkin jo tehty Pessin kanssa aiemmin. Yö on mukavan kirpeä ja tähtikirkas, ja jälleen tiedän, miksi rakastan työtäni. Miksi nousen joka vitun yö, herään vasta puolivälissä pyörämatkaa, hikoilen ja palelen, kiroan rikkinäistä hissiä ja talvella kiinni jäätynyttä postilaatikkoa. Kuuntelen humalaisten huutelut ja poimin niitä pikkujoulukaudella katuojista, väistelen lätäköitä, vaikka kaikki on jo märkää. Itken kiukkuisia penikoita ja rasittunutta säärilihasta, levitän linimenttiä ja syön tulehduskipulääkkeitä välttääkseni sairausloman.
Minä saan yöt ja tähdet, kaupungin ketut ja siilit, minä saan hiljaisuuden ja yksinäisyyden, nukkuvat ikkunat, kaikki uinuvan kaupungin unet. Pakkaslumen nitinän renkaiden alla, höyryävän hengityksen, lumen kimalluksen. Saan eturivin paikan vuodenaikojen näytelmään ja kaikkeen siihen, mitä päivän ihmiset eivät koskaan näe.
Joskus elämä vain on taiteilua, sillä tiedän, että kaikki se on uhattuna. Jos annan vain mennä, se kaikki liukuu sormieni välistä jättäen vain mustat tahrat. Joskus iltaisin ahdistus ja puhdas pelko tiivistyvät puristavaksi möykyksi rintaan ja se painaa niin, ettei meinaa saada henkeä. Silti monesti olen vielä se sama naurava ja iloinen Therru, jonka ne tuntevat, ja olen sitä aivan aidosti.
Sen linja on melko suora ja kaunistelematon, mutta niin on minunkin. Osaan kritisoida sen näkemyksiä ihan yhtä lailla kuin se minun, ja sen minä teen. Se on luottamusta. Minä todella luotan siihen. Mutta kun se taas muistuttaa sisätautiosaston ihanuudesta, että tätä tahtia olen siellä nopeammin kuin uskonkaan, minä nauran taas, vaikkei muuten juuri naurata. Se lukee ääneen kotitehtäväni, kirjeen syömishäiriölle ystävänä. Tuntuu oudolta kuulla jonkun lukevan minun tekstiäni, minun sieluni heijastuksia paperilla. Jotain niin henkilökohtaista.
Syksyinen päivä on kaunis, enkä millään malttaisi tulla lenkiltä kotiin. Onneksi koirallakin riittää intoa, vaikka varsinainen lenkki onkin jo tehty Pessin kanssa aiemmin. Yö on mukavan kirpeä ja tähtikirkas, ja jälleen tiedän, miksi rakastan työtäni. Miksi nousen joka vitun yö, herään vasta puolivälissä pyörämatkaa, hikoilen ja palelen, kiroan rikkinäistä hissiä ja talvella kiinni jäätynyttä postilaatikkoa. Kuuntelen humalaisten huutelut ja poimin niitä pikkujoulukaudella katuojista, väistelen lätäköitä, vaikka kaikki on jo märkää. Itken kiukkuisia penikoita ja rasittunutta säärilihasta, levitän linimenttiä ja syön tulehduskipulääkkeitä välttääkseni sairausloman.
Minä saan yöt ja tähdet, kaupungin ketut ja siilit, minä saan hiljaisuuden ja yksinäisyyden, nukkuvat ikkunat, kaikki uinuvan kaupungin unet. Pakkaslumen nitinän renkaiden alla, höyryävän hengityksen, lumen kimalluksen. Saan eturivin paikan vuodenaikojen näytelmään ja kaikkeen siihen, mitä päivän ihmiset eivät koskaan näe.
Joskus elämä vain on taiteilua, sillä tiedän, että kaikki se on uhattuna. Jos annan vain mennä, se kaikki liukuu sormieni välistä jättäen vain mustat tahrat. Joskus iltaisin ahdistus ja puhdas pelko tiivistyvät puristavaksi möykyksi rintaan ja se painaa niin, ettei meinaa saada henkeä. Silti monesti olen vielä se sama naurava ja iloinen Therru, jonka ne tuntevat, ja olen sitä aivan aidosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti