Kuitenkin leipä ja fetajuusto heijastavat harmautta mahasta käsin, jokainen kehoni pehmeä kohta ahdistaa. Syömiset eivät mene ihan putkeen, joinain päivinä syön varmaan kuukauden energiat kerralla, toisina liian vähän ja usein vain huonosti. Aina en ehdi keittää edes nuudeleita, vaan nappaan pysäkin viereisestä kaupasta karkkipussin mukaan ja mutustan sen bussissa kävellessä odotellessa ihan missä vain, koska jotain pitää ihmisen syödä. Toisinaan käytän tuntitolkulla soijapapujen ja kikherneiden jalostamiseen ja vohveleiden paistamiseen ja syön ne kerralla tai ainakin melkein, koska en vain osaa. Päästän jatkuvasti itseni liian nälkäiseksi ja syön sitten liikaa, minkä jälkeen en taas saa syötyä pitkään aikaan tai en vain ehdi ja helvetti on taas irti. Jos pitäisin ruokapäiväkirjaa, mitä en siis tee nykyään, se olisi kaoottisinta lukemista ikinä.
Kyllä minä pystyn syömään, ei se siitä ole kiinni. Osaan laittaa ruokaa suuhun ja pitää sen sisälläni. Osaan olla katsomatta peiliin, jos niikseen tulee. Osaan kantaa itseni ryhdikkäänä ja ylpeänä, hymyillä aidosti, nauraa ja kertoa vitsejä. Voin katsoa silmiin ja sanoa rehellisesti, että voin paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Se ei vain ei ehkä ole niin paljon kuin äkkiseltään luulisi. Se, mitä en osaa, ei näy päällepäin. Eivät ne uskoisi, jos ne tietäisivät, eikä niiden tarvitse tietää.
Elän vapautta ja mahdollisuuksia, maistan hattaraa ja päästän sisällä pulppuavan nauruni ilmoille, ja se kaikki on aitoa ja rehellistä. Samanaikaisesti tunnen valtavaa ahdistusta suuresta koostani, jokaisesta saatanan lihotusta kilosta, joiden määrää en edes tiedä. Ahdistaa välillä jopa ne lihakset, joita elämä on jalkoihini tehnyt. Tunnen vihaa, vaikkei se ole ehkä yhtä polttavaa kuin vuosi sitten, tunnen häpeää ja kipua, painan pääni alas ja toivon, ettei kukaan katso. Tunnen iloa siitä, että olen viimein matkalla vapauteen ja samalla, enemmän kuin mitään muuta, minä haluan takaisin tuskaan.
