Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen nukun huoneessa, jonka toinen seinä on peiliä. Käperryn peiton alle koiran kanssa, ja meidän on hyvä olla. Olohuoneen kellon tikitys kuuluu oven raoista kuin muistutuksena siitä, että arki on olemassa kuitenkin, vaikka hetkeksi voimme paeta sitä johonkin, missä jokapäiväinen elämä ja tekemättömät työt eivät kosketa meitä.
Aikanaan se alkaa taas. Viime kerralla psyka ei ollut oikein tyytyväinen kehitykseeni, joten se varasi minulle taas ajan lääkärille ja laittoi lähetteen ravitsemusterapeutille. Huomenna menen sitten taas tapaamaan psykaa ja keskiviikkona lääkäriä. Ainakaan paino ei ole kauheasti laskenut, vaikka tällä syömisen ja kulutuksen suhteella sen kai pitäisi, joten psyka voi olla tyytyväinen. Lääkäri sen sijaan on eri kuin viimeksi, koska se viimekertainen on äitiyslomalla nyt. Olen jo ennakkoon aivan varma, että se on munapää.
Syksy on kaunis, ja vaikka sisältä hiipivä kylmyys, minun oma ikiroutani, kangistaa alati sormia, haluan nauttia upeasta säästä, sinisestä taivaasta ja keltaisista lehdistä. Syksyllä minun kaupunkini on kauneimmillaan, enkä halua menettää siitä hetkeäkään. Koira kiittää ja minä kiitän myös, sillä sitä parempaa seuraa en voi seikkailuilleni saada. Tuntuu, että siteemme vain vahvistuu vuosi vuodelta, ja niitä vuosiakin on takana liki kymmenen. En kestä ajatusta ensimmäisestä syksystä ilman sitä, mikä on minulle tärkeintä elämässä.
Olen haluton irrottautumaan yksinäisestä hiljaisudesta, kokonaan nukutusta yöstä, tästä pysähtyneestä tilasta, jossa isomummun vanha tikittävä kello on ainoa muistutus siitä toisesta maailmasta, johon minun on palattava aivan liian pian.
