Jokihelmisimpukka

Olen ottanut vastaan sen liian kalliin asunnon. Muutan takaisin synnyinkaupunkiin, muutan sinne työttömäksi, haahuilijaksi, varjoiksi kaduille ja savuvanaksi syksyisiin öihin. Sydän tykyttäen olen pudottanut oranssiin laatikkoon eroanomukseni yliopistolle, ja se on lopullista. Paluuta ei ole. Olen luopunut opinto-oikeudestani, ja takaisin pääsee vain normaalin haun kautta. En kadu, en ole menossa takaisin, en niille käytäville, niihin luoentosaleihin, siihen laboratorioon hajoilemaan kyseenalaisesti toimiviin mittauslaitteisiin. Silti tiedän, että kyllä minun tulee ikävä.

Kahden viikon kuluttua siirrän maallisen omaisuuden uuteen luolaani.  Palellessani tämänpäiväisen pesäni parvekkeella haistan, maistan ja tunnen ensimmäisen syksyni täällä, ikuisen kylmyyden, yksinäisyyden, eristäytymisen ja täydellisen irrallisuuden kaikesta ja toivon, ettei kolmen vuoden takainen palaa. Pelkään kutenkin, ettei muutto muuta puoliakaan siitä, mitä haluaisin sen muuttavan.

Tuleva kotini sijaitsee hyvällä paikalla synnyinkaupungin keskustan laidalla. Sinne ovat tervetulleita ystävät, sukulaiset ja seikkailijat, ihmiset menneestä ja tulevasta, läheltä ja kaukaa. Majoitan mielelläni kaupungissa piipahtavia ihmisiäni ja laskuhumalaisia väsyneitä juhlijoitani, joiden kotimatka on liian pitkä. Otan avosylin vastaan sukulaiset ja ohitse kulkevan kummitädin. Ja aina joskus juon iltateetä vieraspatjalla, jolla en istu yksin.

Tai niin minä hetken aikaa kuvittelen. Todellisuus tulee varmaankin olemaan toinen. Ehkä kolmen vuoden takainen toistuu ainakin osittain. Istun aamuni koiran kanssa kahden, ja yhdessä yksin me kömmimme peiton alle palelemaan aina liian myöhään illalla. En vastaa viesteihin ja ovikellon ruuvaan irti. Vajoan päivä päivältä sairaan sekavaan maailmaani yhä syvemmälle, riian ruuan kanssa minkä ehdin, tai kenties lopetan syömisen kokonaan. Eristäydyn häpeääni ja hulluuteeni ja hulluuteni häpeään. Vain koira kulkee rinnallani kaupungin kadut ja rannan salaiset polut, se ihailee kanssani auringonlaskut ja ensilumen. Se on ainoa, joka kulkee muurini lävitse sisään ja ulos.

Tuntuu, että olen irti kaikesta. Suljen kivun ja vihan sisääni kuin simpukka, paitsi etten minä osaa tehdä helmiä.

Minun pihani on sirpaleita täynnä

Käydäänpäs nyt läpi pieni tilannekatsaus:

- minulla ei ole opiskelupaikkaa (okei, vielä voisi ilmoittautua jatkamaan omaani, mutta sitä en tee)

-eikä töitä

-olen irtisanonut asuntoni juuri, eikä seuraavaa vielä ole. Pari ehkää on, ja yhden saisin varmasti, mutta se on kamalan kallis

-sossu ei ole vaihtoehto

-en ole päässyt työkkärin ajanvarausnumeroon soittaessani edes jonoon Palvelu on tilapäisesti ruuhkautunut. Jätin netissä yhteydenottopyynnön viestillä Lopetin koulun (en valmistunut). Mitäs nyt?

-en ole oikeutettu työttömyyspäivärahaan enkä työmarkkinatukeen, eli ei sieltä työkkäristä rahaa olisi tulossakaan

-ruuan kanssa riiaaminen on vaihteeksi karannut lapasesta

-ja se näkyy sekä peilissä että vaa'alla

-ja varmaan hampaissakin

-E meni kamalan kauas pois, enkä tiedä, koska näen sitä seuraavan kerran

-löysin juuri neljä panttitölkkiä

On minulla joskus kait paremminkin mennyt. Iho on rikki, mutta radio-ohjelmassa mainitulle itsetuhoisuudelle tuhahtava mummu ei voi aavistaakaan, mitä vaatteeni kätkevät alleen. Hymyilen ja jatkan kermalla saastutetun kahvini lipittämistä. Eihän sellaiset asiat koske meidän maailmaamme millään tavalla. Mummulan pysäkillä seistessäni varon katsomasta ohikulkevia autoja ja ihmisiä - pysäkki sijaitsee juuri sopivasti viimeisimmän kännipanon ja vanhan, vuosia kestäneen epämääräisen hyötysuhdesäädön kotiristeysten välissä.

Kaipaan töihin. Kaipaan aamukahden herätyksiä ja öitä, jotka ovat yksin minun, pyörää, joka ei tahdo pysyä pystyssä lehtien kanssa, kaipaan postilaatikoita ja -luukkuja, sitä sinfoniaa, jota soitan koko orkesterilla. Kaipaan siilejä ja kissoja, yön uskollisia kulkijoita, varsinkin sitä sinistä kissaa, jota tapasin usein aamuhämärissä, joka joskus vastasikin, kun juttelin sille.

Unissa seikkailevat Africa, E ja Piisami, P, K ja opiskelukaverit, jotka eivät vielä tiedä, etten istu syksyn ensimmäisellä luennolla, en seiso enää yläoven vieressä tupakalla enkä vedä haalareita ylleni syyskauden avajaisbileisiin. Unissa he ovat vielä, ja herätessäni tiedän, että tulen kaipaamaan niitäkin, joita en ole vielä osannut kaivata.

Muistojen sedimenttejä kaivellessani olen törmännyt papereihin, joista muutamat roiskaisevat riemua hetkeen, isompi osa kuitenkin vain surua. Kaappien vanhoissa kerrostumissa on piilossa paperi, jossa äiti ilmoittaa englanninopettajalle, ettei Therru ole kykenevä osallistumaan kokeeseen, sillä se on juuri saanut kuulla ystävänsä kuolemasta. Jossain lappusessa on E:n hävytön piirros ja kiinni teipattu Tallinnan bussilippu, toisessa puhelinnumero, jonka antajan kasvot ovat vaipuneet hämärään. Kaiken olen säästänyt, mutta nyt on aika luopua jostakin.

Gott weiß ich will kein Engel sein

Muutaman päivän kuluttua olen työtön. En ole vielä päättänyt, maksanko YTHS:n maksun vielä syksyksi, mutta varmuuden vuoksi hain tänään lähetteen sieltä vielä. Ajattelin testata, kun olen kerran niin idiootti, että olen tarvinnut jälkiehkäisyäkin. Ei kiinnosta, vaikka minulla olisikin jotain, ei itseni takia. En vain halua levittää mitään tietäen tai tietämättä.

En haluaisi tuntea mitään. Jos edes hetken verran voisin olla tuntematta. Tästä olisi niin helppo vain liukua pois, alas, pimeyteen, usvaan, joka estää näkemästä selkeästi ja saa ajatukset haparoimaan. Sellaiseen kuin viikonloppuna E:n ja Hopean kanssa. Sellaiseen, että ensin kivut pois buranalla, väsymys kofeiinilla ja kaikki muu tupakalla, pilvellä ja viinalla.

E lähtee kauas pois vaihtoon, vielä kauemmas kuin se kauas pois, missä monet muut ihmiseni ovat. Siksi viikonloppu. Kun Hopea lähti, jäimme E:n kanssa kaksin baariin, siihen vanhaan kunnon räkälään, josta ei ole koskaan seurannut mitään hyvää, jonka jälkeen en ole aina herännyt ennestään tutusta paikasta. En jaksa purra, kun vastapäätä minua herkeämättä tuijottava mies koskee korvaani, hivelee sitä. Yritän vain vetäytyä pois mutta tilaa ei ole. Onneksi sen kaverit puuttuvat asiaan, ei tyttöjä mennä tuolla tavalla käpälöimään.

Pyhäiltana suuntaan taas opiskelukaupunkiin, joka tuntuu kodilta hyvässä ja pahassa. Yksinäisyys kouraisee rintaa ensimmäisen kerran pysäkillä ja syvenee vain, kun työnnän avainta asuntoni lukkoon. Sisällä tuoksuu huumaavalta, pysähtyneeltä ajalta, vähän ummehtuneelta, päälle kaatuvilta seiniltä ja pimeiltä illoilta. Luen Stalinin lehmät loppuun vaikkei pitäisi, ja onneksi yksinäisyyttä vähän pehmittää irkkailu Piisamin ja vähän Tammenkin kanssa. Vaikkemme juttele mitään ihmeellistä, mitään oikeasti tärkeää, tuntuu heti paremmalta. Vaikka sisäisen tyhjiöni pinta on vereslihalla, saatan nukahtaa rauhassa, kun Piisami on toivottanut hyvää yötä irkissä. Mieli tekisi huutaa sille, että tule nyt tänne, ota minusta kiinni, kosketa minua, mutten tee sitä. En minä oikeasti edes haluaisi, vain hetken aikaa haalistuvat ääriviivat kaipaavat kosketusta.

Seuraavana päivänä lähden keskustan kautta synnyinkaupunkiin. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun Sokoksella myyjä jää tuijottamaan minua ja sekoaa sanoissaan, kun pamautan tiskille paketin Gilletten vaihtoteriä. Olisin tarvinnut myös pari pakettia leikattavaa kangaslaastaria, mutten kehdannut ostaa niitä samalta tiskiltä.

Vielä kerran terät piirtävät kipua ja kauneutta, historiaa ja tulevaa, ne kirjoittavat tarinaani iholleni, eikä kukaan enää koskaan lue sitä.

Minun sisälläni asuu hirviö, enkä voi päästä siitä koskaan eroon, sillä se olen minä.

Deep unknown

Takana kesän raskain työyö. Onneksi nyt en putoa korkealta, jos putoan. Ei ole, mistä pudota, ei mitään kaatumista pahempaa.

Vastalahjaksi hellästä huolenpidosta kehoni tarjoaa minulle kipuja ja kolotuksia, päänsärkyä, pahoinvointia ja ajoittain kauhistuttavia hengenahdistuksia. Olen päättänyt, että se kaikki johtuu liikalihavuudesta. Niin sen täytyy olla. Kroppani ei kuitenkaan ole kertaakaan edes yrittänyt pettää minua töissä, ja se on nyt tärkeintä. Ajoittain olen juossut lehtien kanssa hirvittävän päänsäryn ja pahoinvoinnin kourissa, mutta kehoni on pystynyt kaikkeen, mitä olen siltä pyytänyt. Juuri näinä päivinä olkavarren kipu vain on alkanut epämiellyttävästi muistuttaa äidin taannoista rasitusvammaa, mutta tämä ei voi olla sitä, ei saa. Vielä on muutama tuhat lehteä jaettavana ennen kuin voin päästää helvetin irti. En anna itselleni anteeksi, jos sallin kehoni olla liian heikko ennen sitä.

Kahden viikon päästä jalkojeni alla on vain avaruus täynnä tuntematonta tyhjyyttä. Tahtoisin olla tutkimusmatkaaja, mutta pelkään käpertyväni tuttuun nuhjuiseen sohvannurkkaan sipsipussi kädessä ja kilon karkkisäkki toisessa katselemaan menneisyyttä kuin elokuvaa.

Iltakänni päiväkänni aamukänni - kaikki käy, kunhan tarkistan, että promillet ovat nollassa, kun menen töihin. Siinä olen ehdoton.

Viikonloppuna sain taas jotain, millä muistuttaa itseäni siitä, ettei elämän tarvitse olla täyttä paskaa alusta loppuun tai edes tasapaksua mautonta mössöä.

Yöllisten seikkailujen välissä vedin jalkaani jälleen maiharit, päähäni punaisen rusetin ja ylleni paidan, jossa lukee Stronger than ever.

Finntrollin korvat heiluivat, minä tanssin elämäni ensimmäisen mosh pitin, siinä menivät ainakin maailmankaikkeuden kolmanneksi hienoimmat sukkahousut, polvi ja pikkusormi, mutta minua ei haittaa. Rivitanssit, paritanssit, letkajenkat maiharit kolisten ja kettingit soiden, hiki ja hengästys ja Therru, joka ei olisi voinut olla onnellisempi kuin siinä hyppiessään ja riehuessaan hurmoksen vallassa muiden raskaan musiikin ystävien mukana.

Illan kruunasi tietysti Stratovarius. Valot, värit, musiikki, rusetilleni irvistelevä basisti jolla on täydelliset hiukset. Siitä illasta en antaisi hetkeäkään pois, en edes sitä, kun revin rikkuneiden sukkahousujen säikeitä pois polven kuivuvasta haavasta yrittäen samalla arvailla nousevan mustelman purppurasävyjen komeutta (ja komeahan siitä tuli).