Minun pihani on sirpaleita täynnä

Käydäänpäs nyt läpi pieni tilannekatsaus:

- minulla ei ole opiskelupaikkaa (okei, vielä voisi ilmoittautua jatkamaan omaani, mutta sitä en tee)

-eikä töitä

-olen irtisanonut asuntoni juuri, eikä seuraavaa vielä ole. Pari ehkää on, ja yhden saisin varmasti, mutta se on kamalan kallis

-sossu ei ole vaihtoehto

-en ole päässyt työkkärin ajanvarausnumeroon soittaessani edes jonoon Palvelu on tilapäisesti ruuhkautunut. Jätin netissä yhteydenottopyynnön viestillä Lopetin koulun (en valmistunut). Mitäs nyt?

-en ole oikeutettu työttömyyspäivärahaan enkä työmarkkinatukeen, eli ei sieltä työkkäristä rahaa olisi tulossakaan

-ruuan kanssa riiaaminen on vaihteeksi karannut lapasesta

-ja se näkyy sekä peilissä että vaa'alla

-ja varmaan hampaissakin

-E meni kamalan kauas pois, enkä tiedä, koska näen sitä seuraavan kerran

-löysin juuri neljä panttitölkkiä

On minulla joskus kait paremminkin mennyt. Iho on rikki, mutta radio-ohjelmassa mainitulle itsetuhoisuudelle tuhahtava mummu ei voi aavistaakaan, mitä vaatteeni kätkevät alleen. Hymyilen ja jatkan kermalla saastutetun kahvini lipittämistä. Eihän sellaiset asiat koske meidän maailmaamme millään tavalla. Mummulan pysäkillä seistessäni varon katsomasta ohikulkevia autoja ja ihmisiä - pysäkki sijaitsee juuri sopivasti viimeisimmän kännipanon ja vanhan, vuosia kestäneen epämääräisen hyötysuhdesäädön kotiristeysten välissä.

Kaipaan töihin. Kaipaan aamukahden herätyksiä ja öitä, jotka ovat yksin minun, pyörää, joka ei tahdo pysyä pystyssä lehtien kanssa, kaipaan postilaatikoita ja -luukkuja, sitä sinfoniaa, jota soitan koko orkesterilla. Kaipaan siilejä ja kissoja, yön uskollisia kulkijoita, varsinkin sitä sinistä kissaa, jota tapasin usein aamuhämärissä, joka joskus vastasikin, kun juttelin sille.

Unissa seikkailevat Africa, E ja Piisami, P, K ja opiskelukaverit, jotka eivät vielä tiedä, etten istu syksyn ensimmäisellä luennolla, en seiso enää yläoven vieressä tupakalla enkä vedä haalareita ylleni syyskauden avajaisbileisiin. Unissa he ovat vielä, ja herätessäni tiedän, että tulen kaipaamaan niitäkin, joita en ole vielä osannut kaivata.

Muistojen sedimenttejä kaivellessani olen törmännyt papereihin, joista muutamat roiskaisevat riemua hetkeen, isompi osa kuitenkin vain surua. Kaappien vanhoissa kerrostumissa on piilossa paperi, jossa äiti ilmoittaa englanninopettajalle, ettei Therru ole kykenevä osallistumaan kokeeseen, sillä se on juuri saanut kuulla ystävänsä kuolemasta. Jossain lappusessa on E:n hävytön piirros ja kiinni teipattu Tallinnan bussilippu, toisessa puhelinnumero, jonka antajan kasvot ovat vaipuneet hämärään. Kaiken olen säästänyt, mutta nyt on aika luopua jostakin.