Jokihelmisimpukka

Olen ottanut vastaan sen liian kalliin asunnon. Muutan takaisin synnyinkaupunkiin, muutan sinne työttömäksi, haahuilijaksi, varjoiksi kaduille ja savuvanaksi syksyisiin öihin. Sydän tykyttäen olen pudottanut oranssiin laatikkoon eroanomukseni yliopistolle, ja se on lopullista. Paluuta ei ole. Olen luopunut opinto-oikeudestani, ja takaisin pääsee vain normaalin haun kautta. En kadu, en ole menossa takaisin, en niille käytäville, niihin luoentosaleihin, siihen laboratorioon hajoilemaan kyseenalaisesti toimiviin mittauslaitteisiin. Silti tiedän, että kyllä minun tulee ikävä.

Kahden viikon kuluttua siirrän maallisen omaisuuden uuteen luolaani.  Palellessani tämänpäiväisen pesäni parvekkeella haistan, maistan ja tunnen ensimmäisen syksyni täällä, ikuisen kylmyyden, yksinäisyyden, eristäytymisen ja täydellisen irrallisuuden kaikesta ja toivon, ettei kolmen vuoden takainen palaa. Pelkään kutenkin, ettei muutto muuta puoliakaan siitä, mitä haluaisin sen muuttavan.

Tuleva kotini sijaitsee hyvällä paikalla synnyinkaupungin keskustan laidalla. Sinne ovat tervetulleita ystävät, sukulaiset ja seikkailijat, ihmiset menneestä ja tulevasta, läheltä ja kaukaa. Majoitan mielelläni kaupungissa piipahtavia ihmisiäni ja laskuhumalaisia väsyneitä juhlijoitani, joiden kotimatka on liian pitkä. Otan avosylin vastaan sukulaiset ja ohitse kulkevan kummitädin. Ja aina joskus juon iltateetä vieraspatjalla, jolla en istu yksin.

Tai niin minä hetken aikaa kuvittelen. Todellisuus tulee varmaankin olemaan toinen. Ehkä kolmen vuoden takainen toistuu ainakin osittain. Istun aamuni koiran kanssa kahden, ja yhdessä yksin me kömmimme peiton alle palelemaan aina liian myöhään illalla. En vastaa viesteihin ja ovikellon ruuvaan irti. Vajoan päivä päivältä sairaan sekavaan maailmaani yhä syvemmälle, riian ruuan kanssa minkä ehdin, tai kenties lopetan syömisen kokonaan. Eristäydyn häpeääni ja hulluuteeni ja hulluuteni häpeään. Vain koira kulkee rinnallani kaupungin kadut ja rannan salaiset polut, se ihailee kanssani auringonlaskut ja ensilumen. Se on ainoa, joka kulkee muurini lävitse sisään ja ulos.

Tuntuu, että olen irti kaikesta. Suljen kivun ja vihan sisääni kuin simpukka, paitsi etten minä osaa tehdä helmiä.