Deep unknown

Takana kesän raskain työyö. Onneksi nyt en putoa korkealta, jos putoan. Ei ole, mistä pudota, ei mitään kaatumista pahempaa.

Vastalahjaksi hellästä huolenpidosta kehoni tarjoaa minulle kipuja ja kolotuksia, päänsärkyä, pahoinvointia ja ajoittain kauhistuttavia hengenahdistuksia. Olen päättänyt, että se kaikki johtuu liikalihavuudesta. Niin sen täytyy olla. Kroppani ei kuitenkaan ole kertaakaan edes yrittänyt pettää minua töissä, ja se on nyt tärkeintä. Ajoittain olen juossut lehtien kanssa hirvittävän päänsäryn ja pahoinvoinnin kourissa, mutta kehoni on pystynyt kaikkeen, mitä olen siltä pyytänyt. Juuri näinä päivinä olkavarren kipu vain on alkanut epämiellyttävästi muistuttaa äidin taannoista rasitusvammaa, mutta tämä ei voi olla sitä, ei saa. Vielä on muutama tuhat lehteä jaettavana ennen kuin voin päästää helvetin irti. En anna itselleni anteeksi, jos sallin kehoni olla liian heikko ennen sitä.

Kahden viikon päästä jalkojeni alla on vain avaruus täynnä tuntematonta tyhjyyttä. Tahtoisin olla tutkimusmatkaaja, mutta pelkään käpertyväni tuttuun nuhjuiseen sohvannurkkaan sipsipussi kädessä ja kilon karkkisäkki toisessa katselemaan menneisyyttä kuin elokuvaa.

Iltakänni päiväkänni aamukänni - kaikki käy, kunhan tarkistan, että promillet ovat nollassa, kun menen töihin. Siinä olen ehdoton.

Viikonloppuna sain taas jotain, millä muistuttaa itseäni siitä, ettei elämän tarvitse olla täyttä paskaa alusta loppuun tai edes tasapaksua mautonta mössöä.

Yöllisten seikkailujen välissä vedin jalkaani jälleen maiharit, päähäni punaisen rusetin ja ylleni paidan, jossa lukee Stronger than ever.

Finntrollin korvat heiluivat, minä tanssin elämäni ensimmäisen mosh pitin, siinä menivät ainakin maailmankaikkeuden kolmanneksi hienoimmat sukkahousut, polvi ja pikkusormi, mutta minua ei haittaa. Rivitanssit, paritanssit, letkajenkat maiharit kolisten ja kettingit soiden, hiki ja hengästys ja Therru, joka ei olisi voinut olla onnellisempi kuin siinä hyppiessään ja riehuessaan hurmoksen vallassa muiden raskaan musiikin ystävien mukana.

Illan kruunasi tietysti Stratovarius. Valot, värit, musiikki, rusetilleni irvistelevä basisti jolla on täydelliset hiukset. Siitä illasta en antaisi hetkeäkään pois, en edes sitä, kun revin rikkuneiden sukkahousujen säikeitä pois polven kuivuvasta haavasta yrittäen samalla arvailla nousevan mustelman purppurasävyjen komeutta (ja komeahan siitä tuli).