Gott weiß ich will kein Engel sein

Muutaman päivän kuluttua olen työtön. En ole vielä päättänyt, maksanko YTHS:n maksun vielä syksyksi, mutta varmuuden vuoksi hain tänään lähetteen sieltä vielä. Ajattelin testata, kun olen kerran niin idiootti, että olen tarvinnut jälkiehkäisyäkin. Ei kiinnosta, vaikka minulla olisikin jotain, ei itseni takia. En vain halua levittää mitään tietäen tai tietämättä.

En haluaisi tuntea mitään. Jos edes hetken verran voisin olla tuntematta. Tästä olisi niin helppo vain liukua pois, alas, pimeyteen, usvaan, joka estää näkemästä selkeästi ja saa ajatukset haparoimaan. Sellaiseen kuin viikonloppuna E:n ja Hopean kanssa. Sellaiseen, että ensin kivut pois buranalla, väsymys kofeiinilla ja kaikki muu tupakalla, pilvellä ja viinalla.

E lähtee kauas pois vaihtoon, vielä kauemmas kuin se kauas pois, missä monet muut ihmiseni ovat. Siksi viikonloppu. Kun Hopea lähti, jäimme E:n kanssa kaksin baariin, siihen vanhaan kunnon räkälään, josta ei ole koskaan seurannut mitään hyvää, jonka jälkeen en ole aina herännyt ennestään tutusta paikasta. En jaksa purra, kun vastapäätä minua herkeämättä tuijottava mies koskee korvaani, hivelee sitä. Yritän vain vetäytyä pois mutta tilaa ei ole. Onneksi sen kaverit puuttuvat asiaan, ei tyttöjä mennä tuolla tavalla käpälöimään.

Pyhäiltana suuntaan taas opiskelukaupunkiin, joka tuntuu kodilta hyvässä ja pahassa. Yksinäisyys kouraisee rintaa ensimmäisen kerran pysäkillä ja syvenee vain, kun työnnän avainta asuntoni lukkoon. Sisällä tuoksuu huumaavalta, pysähtyneeltä ajalta, vähän ummehtuneelta, päälle kaatuvilta seiniltä ja pimeiltä illoilta. Luen Stalinin lehmät loppuun vaikkei pitäisi, ja onneksi yksinäisyyttä vähän pehmittää irkkailu Piisamin ja vähän Tammenkin kanssa. Vaikkemme juttele mitään ihmeellistä, mitään oikeasti tärkeää, tuntuu heti paremmalta. Vaikka sisäisen tyhjiöni pinta on vereslihalla, saatan nukahtaa rauhassa, kun Piisami on toivottanut hyvää yötä irkissä. Mieli tekisi huutaa sille, että tule nyt tänne, ota minusta kiinni, kosketa minua, mutten tee sitä. En minä oikeasti edes haluaisi, vain hetken aikaa haalistuvat ääriviivat kaipaavat kosketusta.

Seuraavana päivänä lähden keskustan kautta synnyinkaupunkiin. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun Sokoksella myyjä jää tuijottamaan minua ja sekoaa sanoissaan, kun pamautan tiskille paketin Gilletten vaihtoteriä. Olisin tarvinnut myös pari pakettia leikattavaa kangaslaastaria, mutten kehdannut ostaa niitä samalta tiskiltä.

Vielä kerran terät piirtävät kipua ja kauneutta, historiaa ja tulevaa, ne kirjoittavat tarinaani iholleni, eikä kukaan enää koskaan lue sitä.