Sometimes

 Suuttumus, ahdistus, pettymys, häpeä, epätoivo. Kamala päivä.

Maanantai-iltana puoli kymmenen aikaan kerään itseni ja kultaisen Negan kannustaessa soitan yhden elämäni vaikeimmista puheluista. Musta tuntuu, että mä tarviin apua. Täti ehdottaa ensiapua, mutta tilanne ei ole niin akuutti. Ennemminkin ennaltaehkäisevä apu olisi tarpeen ennen kuin mitään kamalaa sattuu. Olisin saanut ajan jo tiistaille, mutta olin menossa opiskelukaupunkiin piparilipulla katsomaan Tammea ja Pähkinää, niin sain ajan tälle päivälle.

Siihen asti kaikki meni hyvin, siitä eteenpäin ei. Herään nukuttuani liian vähän töiden jälkeen, kiidän arvauskeskukseen. Odotan yli puoli tuntia omaa puolen tunnin aikaani sairaanhoitajalle, kunnes joku tulee kertomaan, ettei se ole paikalla. Minut ohjataan toiselle käytävälle odottamaan lisää. Lopulta minut ottaa vastaan päivystävä hoitaja, joka on juuri niin idiootti ja kamala kuin vain voi olla. Lisäksi läsnä on kaksi harjoittelijaa. Avaudupa siinä sitten, kun yksi kyselee että paljonko paino on nyt laskenut, ai et tiedä (oikeasti se ei ole laskenut yhtään vaan noussut kai), no tuossa on vaaka niin voidaan katsoa, ja kaksi istuu siinä tuijottamassa minun lihavaa olemustani. Lopulta saan huomiseksi ajan omalääkärille, heti aamusta tietenkin. Nukun sitten joskus ja jouluna, paitsi etten silloinkaan.

Päivällä siihen kamalaan työhön, illalla kotiin väsyneenä ja vieläkin vihaisena. Vähän myöhemmin illalla silmieni edessä liukuvat kaikki ne ihmiset, jotka olen pettänyt. Oliivisilmäinen täti, kuvaajatyttö, Tammi, E, K, Muusa (vaikkei hän tiedäkään mitään), te kaikki pienet rakkaat. Peilistä katsoo takaisin verisiä klimppejä syljeksivä tyttö, jonka silmät ovat uupumuksesta ja häpeästä punaiset ja turvonneet, posket pulleat ja kämmenselässä punaiset läikät. Anteeksi.

Olen ollut molemmat vapaayöni töissä, tehnyt lisätyötä, ottanut yhden jännittävän yksittäisen lisätyökeikan tammikuulle, olen laskenut päiviä seuraaviin vapaaöihin ja mennyt laskuissa sekaisin. Ohjelmaa on taas aamusta iltaan ja jossain välissä pitäisi käydä katsomassa Violettaa lataamossa. Niin ja jossain välissä pitäisi kuulemma nukkuakin, mutta

Joskus me hypätään tyhjään

Remind me the story that I won't get insane

Tuulta ja sadetta toisessa maassa, siellä kaukana, missä E on. Viinaa, olutta, shotteja, viskiä punkkua kukkaa kaikkea sekaisin, rakoille tampatut jalat, värivalot ja revenneet sukkahousut, hameen alta pois työnnettävät kädet, mahaa ja kylkiä tunnustelevat kädet, ne katseet ja kaikki ne ympärillä tamppaavat jalat korkokengissä, saappaissa, lenkkareissa, maihareissa.

Toipumiseen menee vielä aikaa, mutta pian koittaa paluu töihin. Olenkin jo kaivannut sitä, on ollut ikävä synnyinkaupungin yöhön pää selvänä, niihin portaisiin ja kadunkulmiin, joissa aluksi meinasin mennä aina harhaan.

Olisin halunnut antaa Muusalle kauniimman nimen, mutta Muusa tuli ekana mieleen. Jos keksin paremman nimen, vaihdan. Muusa on sanana jotenkin liian pehmeä ja kulmaton ja siksi vähän sopimaton ihmiselle, joka on kaikkea, hymyä ja arvoituksia, tulta ja tappuraa, naurua ja viekottelevia liikkeitä. Olkoon kuitenkin nyt vielä hetken. Olen tosiaan yllättäen miettinyt häntä aika paljon, ehkä vähän liikaa.

Tämä on taas niitä päiviä, että unohdan aamiaisen ja lounaan, päivällinen tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä, mutta päätän syödä näkkäriä sulatejuustolla ja suolakurkulla, koska jotain on syötävä. En vain ole vielä saanut kaivettua näkkäripakettia kaapista, koitan lykätä sitä aina hetkellä eteenpäin vaikka tiedän, että se on ennemmin tai myöhemmin edessä ja että se käy hetki hetkeltä vaikeammaksi.