Suuttumus, ahdistus, pettymys, häpeä, epätoivo. Kamala päivä.
Maanantai-iltana puoli kymmenen aikaan kerään itseni ja kultaisen Negan kannustaessa soitan yhden elämäni vaikeimmista puheluista. Musta tuntuu, että mä tarviin apua. Täti ehdottaa ensiapua, mutta tilanne ei ole niin akuutti. Ennemminkin ennaltaehkäisevä apu olisi tarpeen ennen kuin mitään kamalaa sattuu. Olisin saanut ajan jo tiistaille, mutta olin menossa opiskelukaupunkiin piparilipulla katsomaan Tammea ja Pähkinää, niin sain ajan tälle päivälle.
Siihen asti kaikki meni hyvin, siitä eteenpäin ei. Herään nukuttuani liian vähän töiden jälkeen, kiidän arvauskeskukseen. Odotan yli puoli tuntia omaa puolen tunnin aikaani sairaanhoitajalle, kunnes joku tulee kertomaan, ettei se ole paikalla. Minut ohjataan toiselle käytävälle odottamaan lisää. Lopulta minut ottaa vastaan päivystävä hoitaja, joka on juuri niin idiootti ja kamala kuin vain voi olla. Lisäksi läsnä on kaksi harjoittelijaa. Avaudupa siinä sitten, kun yksi kyselee että paljonko paino on nyt laskenut, ai et tiedä (oikeasti se ei ole laskenut yhtään vaan noussut kai), no tuossa on vaaka niin voidaan katsoa, ja kaksi istuu siinä tuijottamassa minun lihavaa olemustani. Lopulta saan huomiseksi ajan omalääkärille, heti aamusta tietenkin. Nukun sitten joskus ja jouluna, paitsi etten silloinkaan.
Päivällä siihen kamalaan työhön, illalla kotiin väsyneenä ja vieläkin vihaisena. Vähän myöhemmin illalla silmieni edessä liukuvat kaikki ne ihmiset, jotka olen pettänyt. Oliivisilmäinen täti, kuvaajatyttö, Tammi, E, K, Muusa (vaikkei hän tiedäkään mitään), te kaikki pienet rakkaat. Peilistä katsoo takaisin verisiä klimppejä syljeksivä tyttö, jonka silmät ovat uupumuksesta ja häpeästä punaiset ja turvonneet, posket pulleat ja kämmenselässä punaiset läikät. Anteeksi.
Olen ollut molemmat vapaayöni töissä, tehnyt lisätyötä, ottanut yhden jännittävän yksittäisen lisätyökeikan tammikuulle, olen laskenut päiviä seuraaviin vapaaöihin ja mennyt laskuissa sekaisin. Ohjelmaa on taas aamusta iltaan ja jossain välissä pitäisi käydä katsomassa Violettaa lataamossa. Niin ja jossain välissä pitäisi kuulemma nukkuakin, mutta
Sulla on pitkä ja raskas projekti kesken, sinä ja parantuminen, sun ei tarvitse kiskoa silloin itsestäsi irti yhtään sen enenpää vaan jos sulla on energiaa ja aikaa muuhun se on plussaa. Sä et ole pettänyt ketään muita, vain itsesi. Sä olet olemassa ja elät itseäsi varten, kuten me muutkin. Paraneminen on sellainen prossessi jonka aikana on suotavaa tietynlainen itsekkyys. Muista että sinä riität ja olet hyvä ihan sellaisena kuin olet.
VastaaPoistaNyt sun pitää oikeasti oppia lepäämään ja sanomaan ei. Sä et jaksa jos vaadit itseltäni kokoaika yli-inhimillisiä suorituksia.
Voimia <3 älä anna epäonnistumisten ja putoamisten viedä sua kokonaan, oot niin pitkän matkan jo tullut