Lumikukka

Ennen joulua omalääkäri katsoo minua lasiensa läpi, laittaa vaa'alle vaikken haluaisi, mutta onneksi minun ei tarvitse katsoa sitä lukemaa, sillä sisälläni riehuu viha, jota en halua vapauttaa punaisena ihon alta. En tiedä, mitä se kirjoittaa enkä haluakaan tietää. Noin vartin kuluttua lähden huoneesta Opamox-resepti kädessä enkä tiedä, menikö kaikki sittenkin vain pahemmaksi.

Samana päivänä näen Muusan liian julkisessa tilaisuudessa enkä uskalla katsoa niin syvälle silmiin kuin haluaisin. Ja sitä, mitä onnistun näkemään, en osaa tulkita. Istun vieressä ja tunnen sen tuoksun, joka huumasi minut jo ensimmäisellä kerralla, hymyilen väsymyksestä vaisusti ja osallistun ujosti keskusteluun, jonka osallistujista minä olen nuorin, kokemattomin, vähäarvoisin ja ainoa, joka ei tunne kaikkia muita.

Vedin joulun alla itseni aivan liian piippuun, pitkälle ylitse sen ailahtelevan mania-depressio-kierteen aina sinne asti, missä usvan takaa kuultaa päätepysäkki. Se kaikki oli niin järjetöntä, puoli tuntia ennen töitä, kolme varttia töiden jälkeen, tunti päivällä ja taas puoli tuntia ennen töitä päivstä toiseen. Sain lahjavillasukat valmiiksi melkein kaksi tuntia ennen kuin ne piti laittaa kuusen alle, nukkua en ehtinyt sitäkään. Onneksi äidin luona vietetyn joulun ihmiset ymmärsivät, että olen herkillä ja antoivat minun nukkua ohi kaiken ohjelman sitä Opamoxin turvaamaa unta, jota en ollut ennen kokenut. Isän vanhempien luona joulu ei ollut yhtä turvattua, vaikka otin pillerin ennen menoa, ennen ruokaa ja ennen liian viininhuuruista iltajuustosessiota.

Vuodenvaihteen aikoihin elämä alkoi voittaa hiljalleen. Uudenvuodentaiat ennustivat minulle rahaa ja iloa. Ehkä olisin toivonut jotain muuta, mutta näillä mennään. Yöllä suuntasin yksinäni yökerhoon niin laittautuneena, että hetken aikaa tunsin itseni kauniiksi. Tanssi vei, vessassa oli hurmaava tyttö joka lainasi minulta huulipunaa ja minä olin juonut tarpeeksi, ettei tarvinnut ostaa yhtä enempää. Lähdin kuitenkin aikaisin pois, sillä koin aavistuksen epämiellyttäväksi sen piirityksen, jonka kohteeksi jouduin tanssilattialla. Kaksi stondista samanaikaisesti reisiä vasten, kolmet liian tarttuvat kädet olivat liikaa. Lähdin ennen kuin ilta oli pilalla ja tankojuoppoilin kotiin maailman parhaalla pyörällä.

Tuntuu, että elämä on jotenkin vakiintuneempaa kuin koskaan. Olen ensimmäistä kertaa taloudellisesti riippumaton perheestäni. Minulla on vakituinen työsuhde, jonka koeaika päättyi juuri. Herranjumala, irtisanomisajat ja kaikki. Käytän ammattiliiton taskukalenteria, tunnen olevani osa yhteisöä, johon haluankin kuulua. Vakiintuminen ei kuitenkaan tarkoita elämän pysähtymistä. Se menee kuitenkin eteenpäin, vaikkakaan ei akateemisesti tai taloudellisesti. Olen laskeutunut yliopisto-opiskelijasta ja tulevasta tiedemiehestä pienipalkkaisen ja ei-niin-arvostetun työn hyväksi tekijäksi, eikä se harmita minua lainkaan.

Kaikki on niin kovin hyvin. Silti varjot hiiviskelevät kahdenkymmenen kynttiläni jättämissä varjoissa, joskus ne kaikki ajatukset ja huudot kaikuvat päässäni, kimpoilevat kallossani niin että meinaan tulla hulluksi. Vaikka syön aamupuuroni, laitan voita leivän päälle ja hunajaa teehen oksentamatta, vaikka liikun kohtuudella ja pidän terät rasiassaan, ne muistot ja ajatukset eivät mene pois. Eivät ne koko ajan ole, mutta yhä liian usein olen vain lihava, epäonnistunut ja heikko syöppö, jonka tulisi tiputtaa helvetin monta kiloa. En anna niiden vaikuttaa toimintaani, lihavanakin syön makaroonia ja laitan voisilmän puuroon, mutta pelkään, että joku päivä voimani eivät ehkä riitä. Joskus oikeasti salaa kuvittelen haluavani takaisin sinne, mistä olen pyristelemässä pois, ja on kovin vaikeaa suunnata eteenpäin, kun takaa kuiskii kaikki se, mistä luopuminen tekee niin saatanan kipeää. Miksei ne vain mee pois.