Minä herään hämmentäviin puheluihin, vastaan sähköposteihin, joihin en halua vastata, haluan vastata, en osaa vastata, lähetän viestejä, joita ei kai pitäisi, viilaan jokaista pilkkua ja sanamuotoa vaikka tiedän, ettei sillä ole väliä. Istun työpaikan pienimpään neuvotteluhuoneeseen rekryn ja toisen ihmisen kanssa, minulle annetaan tehtävä, johon en ole hakenut, ja vaikkei minulla ole (vielä) ajokorttia, ei autoa ja englantikin on heikkoa, he haluavat minut. Kiemurtelen jännityksestä ja hymyilen jäykkää mutta täydellisen aitoa hymyä, tunnen oloni hetken aikaa tärkeäksi, ja vielä noin suurelle firmalle. Ammatillinen itsetuntoni nousee jälleen kohisten, sillä tiedän, että niihin tehtäviin kuuluu muutakin kuin nätti hymy, vaikka silläkin on merkitystä.
Muutamaa tuntia ja kymmenen minuutin päiväunia myöhemmin löydän itseni keräämästä kierroksia terveyskeskuksen käytävän penkiltä. Ajat ovat vaihteeksi myöhässä, ja minä haluan vain äkkiä kauas pois. Onneksi täti on mukava, pätevän oloinen ja asiallinen, kaikin puolin positiivinen yllätys. Hän koittaa kurkata mieleni maisemaan, ja koska minun tilanteeseeni ei mitä ilmeisimmin sovi se tavanomaisin prinsessatautien hoitopolku, hän varaa uuden ajan ja pari lisää ennen kuin lähettää minut eteenpäin. Tuon tunnin aikana punaisten kenkieni nahka narisee, niiden jokainen ommel ja taite käyvät tutuiksi, se pieni nypylä, joka lapikkaiden kärjissä on, jää silmiini suljettunakin.
Joskus tuntuu kamalan pahalta, mutta yön valkoinen maa on kuin pieniä timantteja, viimeistä yötä töissä olevan työkaverin hymy on aito ja sielua lämmittävä ja minä tiedän, että edessä on valoa ja seikkailua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti