in der Stille

Rakastan pakkasöitä. Puiden oksat ovat valkoiset, hengitys huuruaa ja pakkaslumi narskuu pyörän renkaiden alla. Vaikka pyörä on raskas polkea parinkymmenen asteen pakkasessa ja vaikka rappukäytävissä on kamalan kuuma, niin minusta töissä on silti kivaa. Nälkä iskee yössä aiemmin kuin ennen häiritsemättä kuitenkaan enempää, rasitusvammojen ja liukastumisten riski on moninkertaistunut ja sormenpäät jäätyvät nopeasti, mutta minä haluan lähteä, ihan joka aamu ennen kahta, kun puen työvaatteita päälleni, solmin kengännauhoja, kiristän kypärän päähäni ja kipitän portaita pyörävarastoon, minulla on sellainen tunne, että kaikki menee oikein. Että niin tämän kuuluukin mennä. Tuntuu, että kuulun juuri siihen, missä olen, yöhön, kadunkulmiin, rappukäytäviin, pyöräni selkään. En ikuisesti, mutta nyt, tässä hetkessä, eilen, tänään ja huomenna.

Minulla on mukava esimies ja aivan jumalattoman komea. En tunne häntä yhtään, mutta hän on aina ollut mukava minulle. Sovittaessani uusia työvaatteitani minusta on suorastaan liikuttavaa, kuinka tarkasti hän pitää huolta siitä, ettei katse laskeudu kasvojani alemmas, vaikken edes riisu yhtän vaan sovitan tuulipukua arkivaatteideni päälle. Olen ehkä pieni huomiohuora, mutta nautin siitä hetkestä, jonka saan viettää hänen kanssaan kaksin. Kun hän kyselee minulta, mitä pidän piireistäni ja miten on mennyt, kertoo tämänhetkisistä haasteista ja muista työasioista. En ole ihastunut häneen tai millään tavalla kiinnostunut hänen henkilökohtaisesta elämästään, mutta minusta on mukavaa olla hetken verran hänen huomionsa keskipisteenä, jutella hänen kanssaan ilman, että mukana on muita esimiehiä tai muita minua tärkeämpiä ihmisiä, saatika muita jakajia. Että on vain minä, hetken aikaa vain minä.

Aamiainen numero kolme jää tänään väliin, kun äiti soittaa ja puhumme yli tunnin. Otollinen aika syödä menee ohi, ja vaikka on niin nälkä että sattuu, en tartu enää ruokakaapin kahvaan tarkistaakseni, mitä siellä on. Tiedän, ettei siellä ole mitään heti valmista, ja olisihan se kauhea vaiva vaikka keittää riisiä. Etenkin, kun sen kanssa syötäväksi on lähinnä ketsuppia ja erilaisia chilikastikkeita. Puuro olisi nopeasti valmis, mutta ei tee mieli. Syön sitä kaksi tai kolme kertaa päivässä. Mutta ei kai se haittaa, että kolmas aamiainen on mukillinen teetä, kun ensimmäinen aamiainen oli omenakaurapaistosta ja vaniljajäätelöä kaksikymmentä vaille kaksi yöllä. Sokeria, rasvaa, ainakin kaksinkertainen määrä energiaa tavalliseen puuroaamiaiseeni verrattuna. Kyllä tämä tästä. Koitan saada lihavan ruumiini hengittämään tasaisesti ja lupaan, että illalla syön tuhdisti.

Joskus hiljaisuudessa teen tutkimusmatkoja omaan kehooni, joka on minulle vieras. Sängyssä peiton alla, suihkussa, sohvalla, keittiön rahilla. Minä olen elänyt tässä ruumiissa yli kaksikymmentäkolme vuotta, ja vieläkin se on minulle vieras, outo, inhottava, joskus pelottavakin. Viime aikoina se on muuttunut nopeammin kuin murrosiässä, ja sekin vähä, mitä kehostani tunsin, on taas tuntematonta, erilaista. Yritän ottaa ne löytöretkinä, mahdollisuutena löytää jotain uutta ja jännittävää, ihanaakin, mutta toisinaan on aika ahdistavaa löytää itsestään uusia ulottuvuuksia, olkootkin vaikka kuinka terveellisiä.

Sormet liukuvat arvilla, piiloon vetäytyvillä kylkiluilla, reisien löysyydessä. Mietin, miten kukaan voisi koskaan rakastaa minua, kun en itse kykene rakastamaan itseäni.