Elämä osaa olla sellaista, ettei siitä voi kirjoittaa. Se voi olla kaukaisia katseita, kuiskauksia ja huutoa, sateen lailla putoavia onnen pisaroita, roikkuvia rästejä, villakoiria sängyn alla ja vaatteisiin kiinni kuivuvia palovammoja. Sellaista voi elämä olla, jos sitä vain uskaltaa elää.
Kesä on usein pysähtyneisyyden aikaa, kun kaikki on tauolla. Vaikka odottaminen ei aina ole vahvuuksiani, niin tänä kesänä se on ehkä vaikeampaa kuin ennen. Hoitoni tuolla psykiatrialla on määräaikaista ja määräaika on ummessa. Ne meinaavat heittää minut pihalle sieltä, kunhan jatkosuunnitelma on tehty. Vaihtoehtoja on vain vähän ja ne ovat huonoja. Ne haluavat, että menen terapiaan. Toinen vaihtoehto on kokonaan hoidon ulkopuolelle jättäytyminen. Arvatkaa, kumpi on enemmän Therrun tyylinen vaihtoehto. Fyssari kyllä sanoi, että voin hakea myös maksusitoomusta psykofyysiseen fysioterapiaan. Nyt on kesä ja kohta on lomat. Mitään ei tapahdu ennen syksyä, mutta ajatuskin siitä ahdistaa. En halua terapiaan.
Koira nukkuu vieressä ja se on maailman suloisin. Olen onnellinen, että se on toipunut lopulta ihan täydellisesti leikkauksesta. Tiedän tehneeni oikean ratkaisun hoidon suhteen. Usein muistan arvostaa yhteisiä hetkiä, kävelyitä ilta-auringossa, niitä aamuja kun saan silitellä kainalossa tuhisevaa otusta rauhassa valon tirkistellessä verhonraosta. Tuo koira on minulle maailman tärkein, parasta, mitä elämällä on ollut minulle tarjota.
Sade valuu parvekelaseja myöten ja ropisee ikkunalautaan. Aika on pysähtynyt johonkin vuorokaudenaikojen väliin, eikä tällaisilla hetkillä ole nimeä. Minulla on jotain harvinaista, jotain, mitä en yleensä näe edes vilaukselta. Rauha.
