Minut ehkä pelasti marraskuussa murtunut häntäluu. Niin perseestä kuin se olikin, oli pakko pysähtyä. Muistan sen hetken, kun otan treeneissä hitin vastaan, jalat lukkiutuvat vieressä olevaan ja kaadun taaksepäin. Aika pysähtyy, vaikka kukaan ei vihellä peliä poikki. En pysty puhumaan enkä liikkumaan. Ensiavussa kuvataan, odotetaan ja kuvataan taas, ja vaikka se näyttää murtuneelta, itse murtumaa ei löydy. Myöhemmin toinen lääkäri toteaa sen kuitenkin murtuneeksi. Yli kolmen viikon saikku töistä (alle viikko koulusta ja paljon rästejä) pelastaa minut paljon pidemmältä saikulta, sillä siinä vaiheessa olen niin uupunut etten ole koskaan ollut.

 

Psykiatri koittaa tarjota pidempää saikkua mutten ota. Ensimmäistä kertaa hoitohistoriani aikana hoitava lääkärini on sellainen, jolle on helppo puhua. Mutta kohta se vaihtuu taas. Se saa minut jopa aloittamaan lääkityksen. 10 milligrammaa essitalopraamia päivässä tasoittaa elämää hiukan, pienentää elämän aaltokäyrän amplitudia. Selviän jopa joulusta hengissä.

 

Opintojen alettua kaikki on ennallaan. Paitsi ettei ole. Arki valuu eteenpäin, ja saan ponnistella päivittäin pysyäkseni mukana. Minut luokitellaan nipuksi diagnooseja ja traumoja. Kiukuttelen psykalle ja se kysyy, voisinko joskus olla samaa mieltä sen kanssa.

 

Kaikkein rakkainta on koira, joka on jakanut elämäni kaikki vaiheet yli yksitoista vuotta. Se on parasta, mitä elämällä on ollut tarjota. Saan kipeän muistutuksen siitä, ettei mikään hyvä ole ikuista, kun koirasta löytyy pahanlaatuinen kasvain. Mua pelottaa, enkä tiedä, miten meidän käy. Jollain tasolla elän menetyksen tuskaa ja tyhjyyttä jo nyt, vaikka vielä on mahdollista, että kaikki menee hyvin.

 

Päivästä toiseen elämä on taistelua. Taistelen omaa heikkouttani vastaan, kelloa ja kalenteria vastaan, hulluuttani vastaan ja sen kanssa kaikkea muuta vastaan. Oon niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen.