Koitan mekaanisesti juosta kalenteria kiinni ja kiitän itseäni siitä, että kaikki on suunniteltu etukäteen. Ettei tarvitse miettiä ja selvitellä, vaan mennä vain seuraavaan paikkaan seuraavaan aikaan. Suorittaa se, mitä pitää, ja kätkeä kaikki sopimaton siihen elämään, jossa olen yksin. Yliopistolla olen aina se, joka ilmestyy luennolle tiukalla aikataululla, haihtuu pois heti luennon loputtua eikä ilmesty bileisiin, joista kaikki puhuu. Se, joka käy yksin syömässä, jos käy.
Työterveyshoitaja on kamalan onnellinen siitä, etten ole ylipainoinen. Hymyilen ja suoristan ryhtiäni ja huokaisen helpotuksesta, kun varmistuu, etten joudu vaa'alle. Kuuntelen kiltisti nukkumisen merkityksestä ja siitä, ettei paino saa laskea. Mutta ennen kaikkea nukkumisesta. Pääasia on, etten ole ylipainoinen. Mieluummin alipainoinen, vaikkei se sitä ääneen sanokaan. Ja kun sulla on kuitenkin toi lihasmassa kasvanut ihan varmasti, kun oot alottanu urheiluharrastuksen. Se on kyllä tosi hyvä! En joudu juurikaan valehtelemaan siellä, vain ihan pikkuisen ja sellaisista asioista, jotka ei ihan oikeasti kuulu niille. Lähden kotiin kädessäni todistus siitä, että olen edelleen kykenevä työhöni, ja repussa varmuuden vuoksi tyhjä vesipullo.
Psyka on eri mieltä. Sen mielestä ei riitä, että paino ei laske. Sen mielestä painon pitäisi nousta. Se koittaa miettiä, miten saisin järjestettyä enemmän aikaa nukkumiselle ja jollekin rentouttavalle, vaikka lukemiselle tai elokuvien katselulle. Edes joskus, kun se tekisi niin kamalan hyvää. Sen on kuitenkin pakko myöntää, ettei vaihtoehtoja ole, kun en kerran ole valmis jäämään saikulle levätäkseni. Me molemmat tiedämme, ettei tämä voi jatkua ikuisesti.
Elämä on niin kuluttavaa, että välillä itkettää, kun ajattelen tulevia vuosia. Joskus väsyttää niin että oksettaa, enkä pysty tuottamaan spontaania puhetta, vaan annan luennoitsijan jäädä siihen käsitykseen, etten ymmärrä mitään. Kylmyys on kauheampaa kuin muistin, kun se tunkeutuu kaikkialle vaatteista huolimatta. Minussa ei ole mitään lämmintä, ja yliopistolta lähtiessäni nostan huivin suuni peitoksi, sillä huuleni ovat siniset.
Tärkeintä on, ettei ole tylsää. Ja nyt ei ole. Syksy on upea, ja joskus iltaisin en meinaa kestää maailman kauneutta. Keltaisia lehtiä, puolialastomia puita. Huuruavaa hengitystä katulamppujen vaalossa, kun asfaltti on mustempaa kuin yö. Silloin unohdan hetkeksi tämän pohjattoman väsymyksen ja sen, kuinka toivotonta tämä kaikki lopulta on.
