Hard core laiffii

Eilinen meni kyllä ihan totaalisen pieleen. Sain kunnon bulimiakohtauksen illalla, ja maailma muuttui taas mustan mustaksi. Kaiken hoipuksi söin aamulla maustekakkua ison palan jäisenä. Tiedätte varmaan, miten helvetin paljon siinä on kaloreita! Olin ihan varma, että lihon ainakin MILJOONA KILOA sen takia. Vaan enpäs lihonut. Vaaka näytti äsken samaa kuin eilen ennen syömistä. Mutta jos en olisi sortunut, se olisi voinut näyttää vähemmän!


Jouduin tänään selvittämään ystävälleni, millaista elämää elän ja haluan elää. Hetken mietittyäni totesin, että hard corea. Elämän kuuluu mennä kovaa ja korkealta. Onhan siinä riskinä sitten pudota kanssa tosi korkealta, mutta riskit tekevät elämäästä jännittävää. Tylsyys on ehkä pahinta heti lihomisen jälkeen. Elämän pitää tuntua joltakin. Mieluummin vaikka pahalta kuin ei miltään.

Olen tavallaan saavuttanut jo ihanne-elämäni. Se ei tarkoita villiä ryyppäämistä joka viikko tai sellaista. Nykyelämäni koostuu iloisesta odotuksesta, pettymyksistä, äärimmäisistä tunteista. Ei aina tapahdu mitään ihmeellistä, mutta hurjia suunnitelmia on ainakin. Tunteet heilahtelevat nopeasti laidasta laitaan, mutta aina tuntuu joltakin. Elämään kuuluu niitä pieniä iloja, kun onnistuu ratkaisemaan tehtävän täydellisesti, jännittää tentin tuloksia, liftaa, tekee tehtäviä viime hetken paniikissa ja suunnittelee ensi kesän extreme interrailia. Ja tietysti syömisvammailu, rakas koirani ja täydellisyyden tavoittelu tekevät elämästä merkityksellistä. Ja tietenkin pohjaton tiedonjano.

Ihmissuhteet olen pitänyt aika pinnallisina täällä. Tuntuu turvalliselta ja helpolta syrjäytyä täällä omassa pesässäni. Eilen minuun tosin iski hirveä halu iskeä yksi tietty mies. Toisi vähän lisäjännitystä elämään. En kuitenkaan tee sitä, sillä en ole oikeasti kiinnostunut hänestä tai seurustelusta. Kunhan tekisi mieli leikkiä. En kuitenkaan ryhdy sellaiseen. Olisi julmaa leikkiä toisen tunteilla. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi, kun moinen juolahti edes mieleen. Missä vaiheessä olen vajonnut näin alas?

Olen tosiaan syönyt tänään vain sitä pahaa mutta kevyttä keittoa ja salaattia. Paino oli vähän pudonnut. Tiedän, että sunnuntai tulee olemaan syömisen osalta helvettiä, niin yritän varjella itseäni särkymiseltä Näin etukäteen. Huomenna keittoa, vihanneksia ja hedelmiä.

Olen tykännyt pitää syksyisin paaston, mutta tuntuu, etten voi nyt. Olisihan se jo myöhässäkin. Mutta siis kun järki meinaa lähteä, jos on syömättä päivätolkulla. Vaikka olo on muuten hyvä, niin fysiikka on vähän turhan korkealentoista, jos nälkä haittaa jo näköäkin.

Uusi lukija taas. <3 Tervetuloa! Jokainen uusi lukija ilahduttaa. Muistan tunteen, kun sain ensimmäisen lukijan. Jaa toisen. Ja teidät kaikki. Olette tärkeitä minulle jo plkästään sen vuoksi, että olette olemassa.

Nyt on mennyt paremmin syömisten kanssa muuten, mutta tänään otin tapahtumassa karkkeja, kun ilmaiseksi sain. Ja mikäs siinä, jos otinkin, mutta kun minä söin ne! Eilen oli lounaalla pinaattikeittoa. Kotona tein pahaa kasviskeittoa, jota olen syönyt eilen ja tänään. Juonut olen mehua ja vettä. Huomenna aion syödä keittoa ja vihanneksia. Jos pystyn pitään tämän linjan viikonloppuun asti, niin olen tyytyväinen. Viikonloppuna pidän juhlat, jonne tulee toistakymmentä sukulaista. Siellä on pakko syödä kaikkea paskaa.

Ensi viikkokin menee suhteellisen kevyellä linjalla. Toivottavasti.  On jotenkin turvallinen olo, kun on kaikki suunniteltuna. Alustava ateriasuunnitelma komeilee jääkaapin ovessa, vaikkei siellä ole edes mitään herkkuja. Siellä on tasan voita, sinappia ja koiranruokaa sekä kaksi purkkia pilaantunutta kermaa.  Ei se keittokaan hyvää ole, joten sitä ei tule mitenkään liikaa syötyä.

Sain vihdoin ostettua oikeat verhot keittiöön ja bambuisen pyykkikorin. Pesäni tulee pikkuhiljaa entistakin kodekkaammaksi. Ei tämä vielä valmis ole, kun ei toi opintotuki mitenkään liian iso ole...

Maailma on kaunistunut. Puut ovat valkeita ja pienet valkoiset häyhenet putoavat kohti ihmisen maailmaa. Ehkä ne ovat enkelten siipiä. Poimin kielelläni yhden, ja olen saanut sisääni palan taivasta. Hengitys huuruaa muistutuksena siitä, että elän ja hengitän. Joskus oikein pakahduttaa, kun katson tätä kaikkea.  Niin kaunista. Rauhallista. Hiljaista. Kylmää.

Ampukaa minut

Minä pidän kodistani. Onhan tämä aivan liian iso yhdelle tytölle (isollekin) ja koiralle, mutta olen jo tottunut. Olen asunut täällä jo - herranjestas, kaksi kuukautta! Eikä tämä edes tunnu mitenkään hirveän erilaiselta, kun äiti oli niin paljon poissa kotoa, kun asuin vielä heidän kanssaan.

Olen kuullut, että tätä aluetta pidetään pahamaineisena. Ymmärrän, mistä se tulee, mutta viihdyn täällä. Ihanat monipuoliset maastot suorastaan houkuttelevat tutkimusretkille, eikä keskustaan nyt mikään mahdoton matka ole. Minusta on ihanaa, kun voi vaikka joka päivä kävellä metsään, poimia sieniä ja marjoja (jos ei ole lunta, kuten pari päivää sitten oli), päästää koiran irti ka katsella, kuinka se tutkii maailmaa, joka on aina uusi ja mielenkiintoinen.

Minusta on mukavaa asua vähän huonomaineisessa lähiössä, jonka talokanta on enimmäkseen 70- ja 80-luvuilta. Siinä on tietynlaista rappioromantiikkaa, josta niin pidän. Vaikka onhan täällä toisinaan vähän ankeaa, kun talot ovat ruskeita ja harmaita, maa on ruskea ja taivas harmas. Sekin on omalla tavallaan kaunista.

Se, mikä ei ole sujunut, on syöminen. Tai oikeastaan se on sujunut vähän liiankin hyvin. Tyhmä Therru! Sen siitä saa, kun pitää kaapeissa liikaa ruokaa. Siellä saisi olla tasan kaurapuuropaketti, näkkäripaketti, raejuustoa ja hedelmiä Okei, alkoholijuomat sallittakoon sekä alle 5 kcal sisältävät juomat.

Vähän aikaa sitten meni muutama päivä jo tosi hyvin. Luulin, että arki alkaa sujua halutulla tavalla. Mutta ei!

Huh. toisinaan tunnen suurta tarvetta kirjoittamaan ihan mitä päähän pälkähtää. Yksin asuessa juttuseura on kovin vähissä, kun en ikinä tapaa opiskelukavereita vapaa-ajalla, eikä minulla sitten muita kavereita olekaan tässä kaupungissa. Käyn ihan höperöksi täällä itsekseni.

Olen todennut, että on aivan sama, nukunko viisi vai kahdeksan vai kymmenen tuntia. Väsyttää silti aivan pirusti ihan koko ajan. Elämästä ei tule mitään ilman kofeiinitabletteja. En oikeasti pysty juomaan kahvia sellaisia määriä kuin tarvitsisin pysyäkseni hereillä edes luentojen ajan.

Tänään olesin voinut nukkua parikin tuntia pidempään, mutta täällä tehdään jotain takuukorjauksia. Remppamiehen soittivat eilen, että sopiiko tänään tulla. Sopiihan se, kunhan lähtevät viimeistää puoli kaksitoista. Lupasin, että saa tulla kahdeksalta, muttei ketään ole vielä tullut. Ja minä heräsin sitä varten puolelta! Inhoan kaikkia tilanteita, kun kaiken maailman huoltomiehet ja muut tulevat asuntooni. En voi tehdä mitään omaa enkä edes nukkua!

Pitäisi vielä tehtäviäkin tehdä, mutten millään jaksa. Kauheaa, kun ei jaksa mitään! Mietin, miten kaikki muut opiskelijat jaksavat. Minusta tuntuu usein, että kaikki muut osaavat, ja minä vain en tajua. Kaikki muut jaksavat, minä vain en jaksa. Onko niillä kaikilla tosiaan niin hyvä itsekuri ja minulla vain niin hirvittävän huono?!


Taitaa olla. Eilenkin syöminen lähti aivan käsistä. Tuli taas yli tuhat, enkä silti käynyt kuin tunnin lenkillä koiran kanssa. Minua häiritsee, kun kaapeissa on liikaa ruokaa. Sitä jäi yli viikonlopusta, kun E ja yksi toinen kaveri olivat täällä. Nyt haluan vain kaapit äkkiä turvallisen tyhjiksi niin, että siellä on taas ainoastaan näkkäriä ja kaurapuuroa. Olen kyllä jo aika hyvällä mallilla. Okei, se kilo ranskalaisia pakastimessa saa jäädä, kun pikkuveljet varmaan tulevat käymään ensi viikolla.

Vatsassa painaa jugurtti ja mysli, päivän ruoka. Ei ole nälkä, mutta kylmä on. Tekee kauheasti mieli syödä, mutten uskalla. Keitän teetä, että saan tehtyä muutaman laskun vielä tänään. Sitten lähden lenkille.

Ulkona on kaunista, vähän rujoa. Ensilumesta on enää muisto. Maailma on mustan musta, johon katulamput katsovat oransseilla silmillään. Kuolleet lehdet makaavat maassa menettäen väriloistoaan hetki hetkeltä. Vielä aamulla ne hehkuivat auringossa, ja nyt on jäljellä enää ruskeaa liejua.

Otan uskollisimman ystäväni, rakkaan koirani, ja kävelemme kauas pois.

Anteeksi. En yleensä kirjoita tänne humalassa, mutta nyt haluan kertoa, että tämä blogi on minulle suunnattoman tärkeä. Vaikken aina saakaan kirjoitettua tänne mitään, en unohda. Käyn lukemassa, mitä teillä on sanottavaa.

Olette rakkaita.

Suurin pelkoni on, ettei minusta ole siihen, mitä haluan ja yritän. Mitä jos tämä kaikki onkin turhaa? Mitä jos minusta ei olekaan fyysikoksi?

Junassa

onneksi toimii netti. Kotiin en vielä saanut, mikä on erittäin turhauttavaa. Tarvitsen nettiä kipeästi opiskeluissani.

Niin. Koulu, tai ei kai yliopistoa enää saa sanoa kouluksi. Voin ihan suoraan sanoa, että ahdistaa. Olen unelmieni alalla, ainakin luulin niin. Nyt tuntuu oudolta. Valitsin nopeammin valmistuvan linjan. Tehtävät ovat hirveän vaikeita, ja usein illat päättyvät siihen, että itken tehtäväpaperin ääressä, kun en tuntien ponnisteluista huolimatta vain osaa. Suurin pelkoni on, ettei minusta olekaan tähän.

Paitsi että olisi kurjaa joutua lopettamaan, se olisi myös niin hirvittävä häpeä, etten kestäisi. En minä kipua pelkää vaan häpeää. En myöskään kuolemaa vaan hulluutta. Yritän. Yritän viimeiseen asti. Ainahan voi toivoa, että tämä helpottuu vielä. Ehkä se on vain matemaattista alkukankeutta, joka loppuu, kun vain teen töitä. Nyt sitä on jatkunut vasta viisi viikkoa.

Yksin asuminen on jännää. En ole vielä laihtunut paljoa, vain pari kiloa. Vielä ehtii. Se kyllä mietityttää, että jos en syö ruokaa, pelkään, että ajatteluni kärsii siitä. Pelkään, että kehoni alkaa käyttää aivojani ravinnokseen, mokoma ahne peto!

On kuitenkin ihanaa, kun kukaan ei ihmettele kaappieni sisältöä tai kysy, olenko syönyt. Kukaan ei tiedä, että kaapeissani on kuivattua sientä, raejuustoa, tomaattia, ananasta, näkkileipää ja koiranruokaa. Olen todennut, että on kaikin puolin tehokasta ja taloudellista, kun kaapeissa on vain tylsää ruokaa. En minä kaurapuuroa ilokseni syö. Keitän sitä vasta, kun on ihan kunnolla nälkä, eikä sitä edes pysty syömään paljoa kerralla. Vähän sama on näkkärin kanssa, kun ei ole mitään päälle laitettavaa.

Yksin asumisessa on huonotkin puolensa. Kukaan ei siivoa, kun olen poissa. Kukaan ei ulkoiluta koiraa. Koira, niin rakas kuin se minulle onkin, on kuitenkin melko yksipuolista juttuseuraa. Alan käydä ihan höperöksi siellä. Olen kyllä pintapuolisesti tutustunut muutamaan kanssaopiskelijaan, mutta yhtään ystävää minulla ei tässä kaupungissa vielä ole. Ei opiskelutovereissani mitään vikaa sinänsä ole, mutten ole löytänyt ketään, kenen kanssa viitsisin vapaa-aikaani viettää.

Eikä sitä vapaa-aikaa nyt mitenkän liikaa ole. En tajua, millä ajalla saisin kaikki koulutehtävät tehtyö. Minun pitäisi laskea tuntitolkulla päivässä, enkä sittenkään ehtisi. En tiedä, miten muut sen tekevät. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en selviä opiskelusta tämän paremmin. Inhoan itseäni.

Toivokaa minulle enemmän älyä ja vähemmän lihallista heikkoutta.