Hands of time

Kiitos, pienet pääskyseni. Minä selvisin, terät pysyivät rasiassaan, en edes avannut sitä, ruoka jäi kehoani ravitsemaan eikä lenkkipolku vienyt liian kauas kotoa. Minä voitin taas.

Ahdistusperjantain jälkeen koitti lauantai, joka oli onnea täynnä. Kävin ensin äidillä, mistä kipaisin kodin kautta vain vaihtaakseni vaatteet, suuntasin katsomaan burleskia. Kuinka upeaa se olikaan! Pari tuntia viekottelevia naisvartaloita, kaksi lonkeroa, verkkosukkahousuja, sukkanauhoja, korsetteja ja mitä kauneimpia vintagemekkoja. Minullakin oli kaunista päällä, oli valkoiset sukkahousut joissa oli mustia pilkkuja, lyhyt tyllihame, musta läpinäkyvä pitsipaita, jonka alla ihan uudet ja ihanat mustat rintsikat sekä päässä suuri punainen rusetti ja huulissa punaa. Enkä minä ollut liian lihava.

Burleskin jälkeen lähdin suoraan toiseen paikkaan, Hämeenlinnaan, katsomaan Stratovariusta, joka saa aina kasvolihakset kipeäksi hymyilystä, äänen käheäksi ja kuulon pois. Matkalla söin karkkia ja sipsiä, eikä sekään ahdistanut. En syönyt liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin. Sopivasti. Bändi oli taas upea. Pääsin eturiviin, laitoin kyynärpäät lavan reunalle ja nautin. Se on aina silkkaa onnea, niitä elämän täydellisiä hetkiä, jollon mikään ei voisi olla paremmin. Ehkä näytin janoiselta, kun laulaja kävi antamassa vesipullonsa minulle. Lopuksi basisti, se jumalattoman komea basisti, irrotti lattiasta biisilistan ja antoi minulle, kun pyysin, eikä hymyni hyytynyt vielä silloinkaan, kun koitin poistaa vedenkestäviä meikkejäni aamun hämärinä tunteina.

 

Tänään nukuin taas pitkälle iltapäivään, kuinka mukavaa se onkaan varsinkin rankan työyön jälkeen, enkä edes jaksanut siivota, vaikka Nega Polaris oli tulossa käymään. Mutta ehkäpä minun ei niin tarvitse siivotakaan Negaa varten. Vieraita varten siivotaan, ei ystäviä.

Elämä ei ole täydellistä, mutta hyvää kuitenkin, juuri sellaista kuin sen kuuluu ollakin. Vähän vuoristorataa, suuria tunteita, se on kermaa sosekeitossa ja voita leivän päällä, kaupungin kauneimman naisen meikkiä valkoisessa rusetissani sieltä kolmen viikon takaa, se on vatsaa kutkuttavia sähköposteja ja äärimmäisiä suorituksia töissä. Se tuntuu joltain, paljon kaikelta, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Polvillaan

Ahdistaa niin paljon etten osaa kertoa. Teen kaikkeni pitääkseni terät rasiassaan ja ruuat mahassa, pinnalla pysyminen vie kaikki voimat. Itkettää ja rintaa puristaa liikaa, että kestäisin mutta mun on vain kestettävä. Enkä mä tiedä, mistä se tulee.

Kultaseni, älä koskaan rakastu muusaan

Kuukauden ehkäpä harmain päivä koittaa tunkeutua ikkunoista sisään. Onneksi takana on taas sellainen viikko, ettei harmaus saa valtaa vielä tänäänkään. Vaikka suupieleni eivät juuri nyt tavoittelekaan korvia, niin kaikki on silti ihan hyvin.

Kahtena päivänä tällä viikolla olen tehnyt ylimääräisiä töitä yössä, kahtena päivänä (yönä) on ollut jotain erityistä omillakin vuoroilla, kahtena päivänä sääolosuhteet ovat olleet vähintäänkin haastavat, eivätkä nämä päivät ole olleet samat kaksi.

Olen voidellut kaupan parasta leipää kotonani pitkään ja hartaasti järjestelmäkameran räpsiessä tauotta minun käsieni tärinää kuviin, olen istunut vanhan kouluni ruokalassa avaten niitä kylmiä muistoja kameralle, jolle olen jo avannut niin paljon siitä, mistä ei puhuta. Aiemmin olen jo antanut sen ikuistaa raidat, vatsamakkarat, turpeat reiteni sekä vaatteet, joihin en enää mahdu ehkä ikinä. Sen linssin syvyyksiin olen lähettänyt silmilläni viestiä, joka ehkä vielä joskus on niin julkista, ettei siitä enää tarvitsekaan puhua. Vaikka se on tuntunut oudolta ja välillä pelottavaltakin, tuntuu kuin taakkani olisi hieman keventynyt. Se kaikki on nyt sanottu ääneen nauhalle ja näytetty kameralle, olen päästänyt tarinani lentoon, ja vaikka se vähän sattuukin, olen avannut jälleen yhden solmun elämäni nyöristä.

Tulevan vapaayön kunniaksi tekisi mieli heilauttaa helmat kaupungin siihen yöhön, johon kuuluvat kopisevat korot, punaiset huulet, lonkerosta tahmeat tanssilattiat ja antamatta jätetyt yhteystiedot, mutta kroppani jokainen osa huutaa lepoa. Mieli on virkeä ja jaksaisi vaikka mitä, mutta jaloissa ja käsissä on senlaatuisia kipuja, etten halua tietää, mihin ne johtavat ilman lepoa ja palautumista. Huomatkaa, pienet pääskyseni, että minä annan keholleni jo niin paljon arvoa, että sallin sille ansaitun levon.

Peili, vaaka ja ruokakaappi kuiskivat vielä joskus kiusauksiaan, vanha tuttu tyhjyys vatsassa houkuttelee jättämään ruuat kaappiin tai jo kauppaan, terät kiiltelevät kauniina salaisessa rasiassaan ja lenkkipolut, ne koittavat pitää lenkkareiden pohjista kiinni. Kuitenkin minä syön, lasken kaloreita vain tietääkseni, että olen syönyt tarpeeksi, ostan ruokaa, jätän rasian avaamatta ja suuntaan ajoissa kohti kotia siitäkin huolimatta, ettei se ole helppoa. Vaikka välillä sattuu ja ahdistaa, minä tiedän, että suunta on eteenpäin.

Tuhat ja yksi

Joskus se ahdistus sieltä ryömii kuitenkin, kiipeilee ihollani kuin tuhat hämähäkkiä. Yhtäkkiä tekee mieli lähteä töihin tyhjällä vatsalla, harmaus tummentaa sitä iloa, jonka olen löytänyt enkä ihan joka hetki uskalla luottaa niihin sanoihin, jotka hämmentyneenä kuiskattunakin kuulostivat niin kauniilta.

Olen ajanut itseni sellaisiin univelkoihin, ettei sitä kuitata muutamassa päivässä. Joskus itkettää silkasta väsymyksestä, mutta onneksi minä tiedän, että uni parantaa. Että tämä ahdistus helpottaa, kun herään huomenna virkeänä nukuttuani riittävästi töiden jälkeen. Tai oikeastaan se helpottaa jo töissä, kun katulamppujen luonnottoman oranssi valo kajastaa sieluuni asti ja tekee varjoista vähemmän tyhjiä, kun nikat kipeytyvät kymmenistä rappukäytävistä ja sormenpäitä pistelee, koska ne on pidettävä paljaana, kun jynssään turhaan painomustetta irti käsistäni. Silloin se jo helpottaa ja minun on taas hyvä olla.

Minä olen kuitenkin päättänyt hymyillä. Minä syön ennen töitä ja töiden jälkeen, eivätkä sormet edes etsi tietään kurkkuun. Vaikka maha tuntuu liian isolta ja reidet lyllyvät kuvottavina, ne ovat kuitenkin minun omani, ne ainoat, jotka minulla on, ja ne palvelevat minua hyvin. Ja minä tiedän myös, että ne ovat juuri sellaiset kuin kuluukin, lukuunottamatta niitä salaisuuksia, jotka olen kirjoittanut iholleni. Ja ehkä nekin kuuluvat.

Minä olen kulkenut jo niin pitkälle, etten anna minkään, en minkään työntää minua takaisin. Minä hymyilen maailmalle ja se hymyilee minulle takaisin.

Aurora borealis

Eilen oli ihana, kummallinen ja kummallisen ihana päivä. Seisoin vaaleanpunaisen lasten sateenvarjoni alla (vaikkei edes satanut) sovitussa paikassa ja halasin tyttöä, jota en tunne.

Kävin kahvilla sen naisen kanssa, joka on jotain uutta ja tuntematonta, jotain ihanaa ja ennenkokemattoman herkkää. Kolme ja puoli tuntia yhden kahvimukillisen ääressä hurahti kuin siivillä, eikä suuria salaisuuksia vielä avattu, vaikka niitä leijui ilmassa. Minä olen nähnyt elämää ja ihmisiä, mutta tämä on jotain uutta ja jännittävää, ja samalla pelkään, että rikon jotain kaunista. Varovaista tunnustelua, katseita, hymyjä, pieniä eleitä, sillä kumpikin on vieraalla maaperällä, vaikkakin eri tavalla. Koheltaessa sattuu, joten hiljaa ja rauhallisesti, hymy kerrallaan tutustumme, ja vasta aika näyttää, onko tästä syntymässä ystävyyttä vai jotain muuta. Eikä ystävyys olisi minulle pettymys.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että joku noin upea haluaa tutustua minuun ihmisenä, minun itseni vuoksi (ja vähän itsensäkin) vailla tarkoitusta kaataa minua sänkyyn ensi tilassa. Voi kuinka saatanan monta vuotta minä olen ollut enimmäkseen seksuaalisen kiinnostuksen kohteena - tai ainakin ollut kykenevä näkemään vain sen - ja vaikka mukana olisi ollut jotain muutakin, niin ilman seksiä ei olisi ollut sitäkään. Kuinka monta kertaa sillä ei oikeasti ole ollut niin väliä, kuka minä olen. Ja nyt minä tunnen toisin, minä näen ja uskon, että joku haluaa nähdä minun silmieni taakse eikä vain hameeni alle.

Joskus ei meinaa uskaltaa hengittää, ettei kaikki katoa. Kuitenkin elämä on ihanaa, oli jo ennen kuin ensimmäisen kerran tanssin tämän naisen kanssa, ja se elämän ihanuus on minulle vielä uutta ja jännittävää, täynnä yllätyksiä ja seikkailuita, joista en mistään hinnasta jää pois.

Falling awake

Jalat alkavat hiljalleen palautua viikonlopusta, mutta hymy on kasvanut kiinni suupieliin. Hiljaisina hetkinä ajatukset palaavat niihin kauniisiin sanoihin, joita kaupungin kaunein nainen kirjoitti, niihin sanoihin  ja hetkiin, niihin tuoksuihin ja kosketuksiin, joita en halua unohtaa, vaikka ne olisivat olleet vain humalaisen hetken huumaa.

Olen pyytänyt upeaa naista kahville kanssani, ja hän sanoi tulevansa. Mielelläni. :) Olen aivan varma, että hän on vieläkin henkeäsalpaavampi selvin päin, mutta hyväksyn myös sen, etten ehkä enää kosketa häntä. En, mikäli hän ei halua. Mutta elämä on seikkailu, ja näissä hetkissä hän löysi uuden avaruuden tähtisumut ja jos hän tahtoo kurkottaa koskettamaan galakseja, minä olen siellä myös tähtipölyä hiuksissani.

Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä minulla ei ole sellainen tunne, että on pakko pudottaa mahdollisimman mahdottoman paljon painoa ennen tapaamista. Ensimmäistä kertaa ikinä minä uskon, että olen hyvä tällaisena, näiden kilojen kanssa enkä yhtään vähempänä, hyvinvoivana ja iloisena itsenäni enkä aliravittuna nälkäsotilaana. Sinä nauravana Therruna, jonka kadotin vuosiksi ja joka on jälleen herännyt ja opettanut minulle, että elämä on ihanaa jos annan sen olla.

Haluan vielä jakaa kanssanne sunnuntaiaamun ihmeen: heti heräämisen jälkeen minua katsoi peilistä kaunis ja hoikka tyttö. Kasvoissa oli vielä jäljet illasta ja iholla lakanoiden painaumat, huulilla se hymy, joka kertoo, että vähemmän luisevan rintalastan alla elämä kuplii kuin samppanja. Nousevat kädet paljastavat vielä rintalastan ja kylkien luut, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Silmissä hohti sinisenä ne meret, joilla on hyvä seilata eikä niiden läpi työntynyt se tuska ja viha, jotka ovat sumentaneet sineä jo liian monta vuotta. Se sieluni mustuus on tehnyt luistani pitsiä ja maalannut ihooni raitoja, se on kirjoittanut kehooni tarinan, jota en enää häpeä, en ainakaan niin paljon.

Vaikka tuo tyttö vetäytyi takaisin peiliin ja jätti minut hieromaan kamalan kipeitä jalkojani, minä muistan, minä tunnen ja minä uskon, ettei se ollut viimeinen kohtaamisemme.

Eikä me palata koskaan

Olen unohtanut muutamat ateriat vaikkei pitäisi, ihan oikeasti unohtanut. Vastapainoksi olen maistanut pulla- ja kakkutaikinaa, nuollut sähkövatkaimen vispilät, syönyt kermakakkua ja laittanut juustoa näkkärin päälle miettimättä asiaa sen kummemmin.

Olen tanssinut työkavereiden, esimiesten ja monien muiden kanssa, ja olen varma, että koko sali on nähnyt, mitä minulla on hameen alla. Olen keinuttanut lanteita, pyörinyt, pyörinyt pyörinyt monine alushameineni, jättänyt vastaanottamatta monia yhteystietoja ja jättänyt antamatta vielä useampia. Olen saanut suudelmia poskille, kaulaan, pilkullisten sukkahousujen peittämälle jalkapöydälle. Olen tanssinut lattialla ja korokkeella lasinsirujen keskellä. Olen suudellut kaupungin kauneinta naista, tarjonnut hänelle juomaa, olen tanssittanut häntä ja suudellut jälleen, eikä elämä olisi voinut olla täydellisempää, vaikka jalat ovat niin kipeät, että itkettää.