Tuhat ja yksi

Joskus se ahdistus sieltä ryömii kuitenkin, kiipeilee ihollani kuin tuhat hämähäkkiä. Yhtäkkiä tekee mieli lähteä töihin tyhjällä vatsalla, harmaus tummentaa sitä iloa, jonka olen löytänyt enkä ihan joka hetki uskalla luottaa niihin sanoihin, jotka hämmentyneenä kuiskattunakin kuulostivat niin kauniilta.

Olen ajanut itseni sellaisiin univelkoihin, ettei sitä kuitata muutamassa päivässä. Joskus itkettää silkasta väsymyksestä, mutta onneksi minä tiedän, että uni parantaa. Että tämä ahdistus helpottaa, kun herään huomenna virkeänä nukuttuani riittävästi töiden jälkeen. Tai oikeastaan se helpottaa jo töissä, kun katulamppujen luonnottoman oranssi valo kajastaa sieluuni asti ja tekee varjoista vähemmän tyhjiä, kun nikat kipeytyvät kymmenistä rappukäytävistä ja sormenpäitä pistelee, koska ne on pidettävä paljaana, kun jynssään turhaan painomustetta irti käsistäni. Silloin se jo helpottaa ja minun on taas hyvä olla.

Minä olen kuitenkin päättänyt hymyillä. Minä syön ennen töitä ja töiden jälkeen, eivätkä sormet edes etsi tietään kurkkuun. Vaikka maha tuntuu liian isolta ja reidet lyllyvät kuvottavina, ne ovat kuitenkin minun omani, ne ainoat, jotka minulla on, ja ne palvelevat minua hyvin. Ja minä tiedän myös, että ne ovat juuri sellaiset kuin kuluukin, lukuunottamatta niitä salaisuuksia, jotka olen kirjoittanut iholleni. Ja ehkä nekin kuuluvat.

Minä olen kulkenut jo niin pitkälle, etten anna minkään, en minkään työntää minua takaisin. Minä hymyilen maailmalle ja se hymyilee minulle takaisin.