Hands of time

Kiitos, pienet pääskyseni. Minä selvisin, terät pysyivät rasiassaan, en edes avannut sitä, ruoka jäi kehoani ravitsemaan eikä lenkkipolku vienyt liian kauas kotoa. Minä voitin taas.

Ahdistusperjantain jälkeen koitti lauantai, joka oli onnea täynnä. Kävin ensin äidillä, mistä kipaisin kodin kautta vain vaihtaakseni vaatteet, suuntasin katsomaan burleskia. Kuinka upeaa se olikaan! Pari tuntia viekottelevia naisvartaloita, kaksi lonkeroa, verkkosukkahousuja, sukkanauhoja, korsetteja ja mitä kauneimpia vintagemekkoja. Minullakin oli kaunista päällä, oli valkoiset sukkahousut joissa oli mustia pilkkuja, lyhyt tyllihame, musta läpinäkyvä pitsipaita, jonka alla ihan uudet ja ihanat mustat rintsikat sekä päässä suuri punainen rusetti ja huulissa punaa. Enkä minä ollut liian lihava.

Burleskin jälkeen lähdin suoraan toiseen paikkaan, Hämeenlinnaan, katsomaan Stratovariusta, joka saa aina kasvolihakset kipeäksi hymyilystä, äänen käheäksi ja kuulon pois. Matkalla söin karkkia ja sipsiä, eikä sekään ahdistanut. En syönyt liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin. Sopivasti. Bändi oli taas upea. Pääsin eturiviin, laitoin kyynärpäät lavan reunalle ja nautin. Se on aina silkkaa onnea, niitä elämän täydellisiä hetkiä, jollon mikään ei voisi olla paremmin. Ehkä näytin janoiselta, kun laulaja kävi antamassa vesipullonsa minulle. Lopuksi basisti, se jumalattoman komea basisti, irrotti lattiasta biisilistan ja antoi minulle, kun pyysin, eikä hymyni hyytynyt vielä silloinkaan, kun koitin poistaa vedenkestäviä meikkejäni aamun hämärinä tunteina.

 

Tänään nukuin taas pitkälle iltapäivään, kuinka mukavaa se onkaan varsinkin rankan työyön jälkeen, enkä edes jaksanut siivota, vaikka Nega Polaris oli tulossa käymään. Mutta ehkäpä minun ei niin tarvitse siivotakaan Negaa varten. Vieraita varten siivotaan, ei ystäviä.

Elämä ei ole täydellistä, mutta hyvää kuitenkin, juuri sellaista kuin sen kuuluu ollakin. Vähän vuoristorataa, suuria tunteita, se on kermaa sosekeitossa ja voita leivän päällä, kaupungin kauneimman naisen meikkiä valkoisessa rusetissani sieltä kolmen viikon takaa, se on vatsaa kutkuttavia sähköposteja ja äärimmäisiä suorituksia töissä. Se tuntuu joltain, paljon kaikelta, ja juuri niin sen kuuluukin olla.