Tulesta polttavan asfaltin yllä

Juhanusaattona tullessani kotiin yli kahden viikon poissaolon jälkeen minua odottaa kasa mainoksia sekä kaksi kirjekuorta. Toinen on palkkalaskelma yliopistolta, toinen on paksun oloinen kuori YTHS:ltä. Oikeastaan arvaankin, mitä siellä on, mutta yllätyn kuitenkin. Se on oliivisilmäiseltä tädiltä.

Hammaslääkärini on lähettänyt hyvin vanhan mutta asiallisen opasvihkosen syömishäiriöiden vaikutuksesta suuhun. Päällä saatesanat keltaisella post it-lapulla Hei Therru! -- Hyvää kesää! Yst terv Oliivi ja nimenselvennys.

Tulee hyvä mieli. Hän muisti minut. Vaikka se onkin hänen työtään, tuntuu hyvältä. Jotakuta oikeasti on edes hetken verran kiinostanut. Samalla mietin, eikö hänellä todellakaan ole tärkeämpää tekemistä kuin lähetellä osuvia opasvihkosia syömisvammaiselle luuserille. Hän ei tiedä, etten varmaankaan tule enää hänen riesoikseen.

Luettuani vihkosen oksennan uudelleen ja kieltäydyn tuntemasta mitään, sillä niin on parempi. Silmiä painaa edellisen yön alle kahden tunnin unet, mutta valvon myöhään, hyvin myöhään. Luen vanhaa päiväkirjaa kymmenen vuoden takaa, mistä tulee vain paha olo. Jo silloin Therru, 13-vuotias lohikäärmetyttö, vielä tulta sydämessään, tulta, joka on enää tuhkaa ikitalven valkoisella hangella, se Therru on odottanut kuolemaa, jopa kutsunut sitä luokseen, vihannut itseään ja läskejään, painoindeksiä 20,5, ja kuiskannut tuuleen Ota minut mukaasi, vie minut pois täältä ja piirtänyt vihan punaisen merkin rintaansa.

Juhannuspäivänä astun vaa'alle. Vaikka olenkin tapani mukaan varautunut pahimpaan, meinaan romahtaa suorilta jaloilta. Olkoonkin, että ylläni on paljon vaatetta ja mahassa kahvia, tekisi mieli repiä hiukset päästä, raapia nilkat verille ja viimeistellä kokonaisuus salakaapissa malttamattomana odottavilla terillä. Päätän, että tänään en syö mitään, enkä sitten syökään.

Pesen pari koneellista pyykkiä, siivoan vaatekaapin, jätän huomiotta ovikellon soiton. Askartelen kaksi vuotta toimettomana roikkuneen pyöräni ajokuntoon, vien pyörälenkillä kassillisen vaatteita keräykseen. Juon teetä, kahvia, mehua, ja nälkä riuhtoo sisuksiani ensimmäistä kertaa vasta illalla.

Yöllä istun rannalla yksin, juon pari olutta ja kirjoitan tupakka huulessa elämääni. Ajatukset riehuvat mutta kynä on hidas ja kömpelö. Lammen pinta on peilityyni eikä lehtikään värähdä puissa sen takana.

Palaan kotiin, juon täyden juomalasillisen Sourz Applea sellaisenaan ja otan pari huikkaa 59-volttista Pohjanpoikaa, luottoystävääni. Rajaan silmäni ja maalaan huuleni liian punaisiksi, tänään haluan edes pienen hetken tuntea itseni kauniiksi.

Kävelen tuttuja lenkkipolkuja eivätkä kevyenraskaat jalkani petä minua kertaakaan. Annan huulteni punata filtterin toisensa jälkeen ja olen tarpeeksi minä ollakseni välittämättä muutamasta humailaisesta huutelusta. Lammen yllä lentää pieniä lepakoita, minusta ne ovat kauniita.

Punaisempaa kuin mansikat kesällä

Yöllä mielessäni kaikuvat sanat, joita olen eri aikoina ja eri ihmisiltä kuullut. Keskustelunpätkiä, kuiskauksia, hiljaisia ääneen lausuttuja ajatuksia ja suoria hyökkäyksiä.

"Mulla on 104 kurssia nyt."

"Siltä sä olet vähän näyttänytkin, että niitä on vähän liikaa."

 

"Oletpas luiseva." Tanssidiplomin ohjaaja pukusovituksessa.

 

"Mee pois."

 

"Te vaaditte multa liikaa."

"Me ei voida vaatia yhtään vähempää."

 

"Olet aika hyvässä lihassa."

 

"Näytät kehitysmaalapselta."

 

"Pieni luurankotyttöni." Ehkä kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu, ja sekin yhden yön seikkailussa.

 

"Hyi!"

 

"Hullu akka."

 

"Tytölle vaatteita ostamassa?"

"Itelleni."

 

"Aattelitko oikeesti syödä kaiken ton?"

"Oletpas sä kasvanut!"

 

"Kenelle sä yrität todistaa jotain?"

 

"Aterioilla pitäisi juoda rasvatonta maitoa."

 

"Etkö sä tosiaan osaa sanoa ei?"

 

"Siili. Mitä lähemmäs sua tulee, sitä enemmän sattuu."

 

syö enemmän syö vähemmän liian lihava liian laiha liian ahkera liian laiska liian hullu liian rationaalinen liian perfektioisti liian piittaamaton liian liian liian liikaa eikä se lopu koskaan

Avaruuksissa

Ensimmäinen aamu synnyinkaupungissa, ja aamiaisen jälkeen minä istun taas vessan lattialla verestävin silmin nojaamassa päätäni kylmään kaakeliseinään, mietin elämän ja kaiken tämän tarkoitusta ja vihaan itseäni ihan pikkuisen. Aikani kuluksi raavin vähän nilkkaa vaikkei edes kutita, mutta mitä väliä, kun käsivarret ovat jo raidoilla, ruvilla ja mustelmilla.

Saan sovittua ensi yön työhöntuloaikani 02.35 eikä se ole ihan viereisessä kaupunginosassa. Kuin päivän huipennukseksi huomaan nimeni loistavan poissaolollaan yhden hakukohteeni valittujen listalla. Ei tunnu oikeastaan miltään, ja minä jatkan henkistä valmistautumistani siihen, että mikäli olen täällä näkemässä syksyn, minun on hypättävä, vaikken uskaltaisi.

(Ja onhan minun oltava täällä, sillä äiti on päässyt ammattikorkeaan ja tarvitsee sen vuoksi minua sijaistamaan muutamana yönä.)

Jossain miljoonien valovuosien päässä on jotakin, mitä haluaisin koskettaa, mutta arpia janoavat käteni ovat liian lyhyet ja liian paksut tavoittaakseen edes heijastuksia siitä.

Jumalat juhlivat öisin

Melkein viisi päivää irti arjesta. Ei kiirettä, ei pakkoa, ei päämäärää. Monet aamu-, päivä- ja iltasavut parvekkeella kaukana kiireisten katujen ylöpuolella ja vaikka keskellä yötä, aavistuksen usvaisia kävelyitä halki hämärtyvän kaupungin, jossa en ole koskaan asunut. Viisi päivää unta, josta on pakko herätä, pudota takaisin todellisuuteen, aikaan, verille raavittuihin käsivarsiin.

Päätän, että nyt on kesä. Kontulan metroasemalla E kertoo tuoreesta samppanjasta kuplivalla äänellä tarinaa, jonka olen jo unohtanut, mutta sitä tunnetta en unohda, kun jokainen soluni hymyilee ja kaikki tuntuu elämältä. Rakot jaloissa, punaiseksi maalatut huulet vähän taittuneen tupakan ympärillä, tuulen sekoittama kampaus, samppanjaa ja pinkkiä kuohuviiniä shottilaseista.

African tunnistan jo kaukaa, vaikkei sillä ole punaista takkia niin kuin minulla on, sillä on se hymy ja se katse, jota en voi vastustaa, ja se tuoksu, jota en unohda, jota aika ei patinoi. Kun en katso peiliin enkä alas, voin hetkeksi unohtaa turvonneen olemukseni ja vihan silhuetin, nähdä sen läpi ja maistaa palan hattaraa.

Vaikka melankolia yrittää hiipiä hiuksiin ja iholle, karistan sen pois, sillä hetken vielä haluan hengittää elämää ja unta, lukea vielä pari sivua erästä lempikirjoistani, jota minun ei äidin mielestä pitäisi enää lukea, kun olen jo kerran lukenut. Tai kaksi tai kolme.

Yöllä näen unta Aurorasta ja vähän muustakin, vaikkei se ole minulle tuttu, näen kun unihahmot liikkuvat ja mitä tapahtuu, kun hoitaja löytää yöpöydän laatikosta siistissä rivissä suklaapatukoita, lakritsia ja valkoisia purkillisia täynnä keltaisia laksoja. Silti hymyilen herätessäni ja minun on hyvä olla.

Vielä junassakin, matkalla unesta aikaan, tuoksun Africalta, melkein valveilla kuulen E:n kutsuvan minua lempinimelläni ja miltei tunnen pohjoistuulen siipisulissani.

Puolittain poissa

Viimeinen ilta maalla. Kuinka onnellisuus ja hyvä olo voikin olla ristiriitaista. On onnea, kun metsä ei koskaan ole kielletty, ei hiljainen, kun koira löytää aina uuden kepin ja erakkomehiläiset eivät edes yritä pistää. Kun käsissä on rakot ja hiuksissakin pihkaa, mutta ketään ei haittaa. Missään muualla kuin saunan eteisessä ei ole peilejä, portteja pois, ja vaaka on vanha ja rikki.

Jos vain voisin elää ilman keskivartaloa ja turpeita reisiä. Ja ruokaa. Enää en siedä edes omaa kosketustani turpean mahani päällä enkä kyljissä. En kestä. Reidetkin ovat pehmeät, ne ovat räjähtäneet rasvaksi, sellaiseksi kauheaksi pehmeäksi hytiseväksi massaksi, joka ei sammuta vihaa, vaan ruokkii sitä. En osaa enkä halua kertoa, mitä tunnen, se on liian paksua.

Joskus hyvä olo ja paha olo limittyvät toisiinsa, onni käpertyy tuskan ja vihan yhteiseen syliin eikä mikään ole niin kuin pitäisi. Onneksi ajan voi  pysäyttää joskus, jos on oikein --

Oletusarvoja

Sanat takertuvat jonnekin kauas taas, sinne syvälle, mistä ei voi nousta. Ehkä nekin kuolevat joskus.

Kesäläski 2013 -kampanja on lähtenyt käyntiin niin rytinällä, etten kestä. En vain kestä. Mielialat ovat taas pitkään heitelleet laidasta laitaan ja yhden päivän aikana olen ehtinyt käydä läpi koko tunneskaalani, mutta ne kuopat ovat yhä syvempiä. Ne ovat täynnä läskiä, ihraa, vihaa ja ahdistusta, jota en pysty käymään läpi. En tiedä, kuinka paljon olen paisunut, useita kiloja joka tapauksessa. En kestä. En aio pitää kroppaani tässä tilassa, en selviä hengissä kesästä, jos tämä jatkuu. Viha on voima.

Täällä maalla (metsässä) isovanhempien kanssa kaikki muu on pelastus paitsi ruoka. Melkein aina kaikki syödään yhdessä, enkä varmasti mene tuonne ulkohuussiin oksentelemaan. Siitä jää kiinnikin helpommin kuin vesivessasta. Metsäkään ei oikein houkuttele. En tiedä, mihin laitan sen kaiken ruuan. Jos oikeasti joudun syömään sen määrän, niin voi olla hyväkin, että unohdin terät opiskelukaupunkiin. Tunnen jatkuvasti himoa piirtää ihoon punaista.

Pihalla odottaa melkoinen kasa pilkottavaa puuta, parin päivän päästä saattaa olla paikat kipeänä, mikäli sitä ennen ei ole vesuri tai kirves reidessä.

Kaksi pientä hetkeä lauantaista vielä.

 

Rosa glauca; When you’re drawn to the ground by the dragons, would you raise up your head, would you cry

Viikonloppu synnyinkapungissa oli monella tapaa kauhea, mutta siinä oli myös mukavia asioita. Sukulaistyttö valmistui erinomaisin arvosanoin ja pikkuveljen juhlat olivat kivat. Kauheaa oli se kaikki ruoka. Kummallista, ettei ikänsä puolesta aikuinen ihminen pysty elämään elämäänsä nätisti, jos jossain lähettyvillä on ruokaa. Jos ruoka poistettaisiin arjesta, voisin ehkä jopa selviytyä kunnialla ja nauttia elämästäni. Ainakin toisinaan.

Äiti kommentoi perjantaina syömistäni ja sen jälkeistä olotilaa. Olin todellakin puputtanut ruokaa viikon tarpeen verran kerralla ja olo oli sen mukainen, mihin äiti sitten Ei sitä ruokaa kuulu kerralla syödä tuollaisia määriä. -- Kyllä nyt aikuisen ihmisen pitäisi pystyä hallitsemaan oma syömisensä. Niinpä! Vaikkei äidin kommentti ollut edes asiaton, se sattui ja syvälle. Kuitenkin sain nieltyä suolavedet, vaivuin hiljaisuuteen ja käännyin tyhjentämään astianpesukonetta. En pystynyt sanomaan mitään.

Kuinka oikeassa äiti taas olikaan. En vain voinut sanoa sille, että sehän se ongelma onkin. Olen ehkä täysi-ikäinen, mutta äiti rakas, en ole ihan kunnossa. Tai oikeastaan kaikki on aivan päin helvettiä. En hallitse tätä peliä, ei tässä ole sääntöjä eikä voittajaa. Se on mielivaltaista hulluutta ja kaikki ovat häviäjiä. Äiti pieni, en minä ole enää se tyttö, joka joskus kai olin, se pieni tyttö, joka hymyili saadessaan palan suklaata, joka söi keittoon liotettua leipää ja rakasti kermaa yli kaiken. Tiedäthän sinä, ettei Therru ole vuosiin hymyillyt ruokapöydässä aidosti, se taistelee itseään vastaan aina sekä ennen syömistä, syödessään ja etenkin jälkeen, se vihaa itseään jokaisen suupalan vuoksi, et vain ole nähnyt niitä vihan arpia.

Sen sijaan painan pääni ja vältän yhteenoton. Hiljaisuus on ystävä, jonka syliin voi kääriytyä niin tunteiden myrskyssä kuin tyhjyyden täyttämänäkin. Hymy, vaikka kuinka väkinäinenkin, on se maali, joka peittää rapistuneen laastin ja halkeilevat suupielet, se rakentaa iloisen värikkään julkisivun päivästä toiseen kunnes maailma loppuu ja me sen mukana.

Onneksi oli koira, ja kun se väsyi, oli onneksi pikkuveljen koira, omat jalat ja vaihtotennarit. Kävelin tunteita kauniimmiksi, mieltä iloisemmaksi, mustuutta vaaleammaksi. Nautin kävelystä aidosti, kävellessä minun on yleensä hyvä olla. Tennarit osaavat viedä minut juuri oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä, hiertymät ovat pieni hinta siitä.

Joskus ihmettelen, kuinka tällaisella ihmisperseellä voi olla niin ihania ihmisiä enemmän tai vähemmän lähellä.  Miksi ne eivät jo ole menneet pois?

Myös liftaaminen takaisin opiskelukaupunkiin sai mielen leijumaan. Siinä on jotain maagista, kun peukalo pystyssä yrittää siristellä aurigon suunnasta tulevia autoja, kun yksi pysähtyy ja sitten saa hypätä vieraaseen autoon. Niitä pieniä jännityksen hetkiä, joita ilman ei voisi elää.

 

Tänään aurinko oli ystävällinen heti aamusta, kahvi oli hyvää ja tupakka nautinnollista. Puistossa lukiessa raidat saivat taas valoa ja mieleni jotakin askarreltavaa pronominien vartaloiden kanssa. Maa oli kova ja epämukava, mutta minulla oli rauha. Vääjämättä kuitenkin vesipullo tyhjeni ja tuli huono olo.

Olin suunnitellut kesäksi painoni nostamista lähemmäksi normaalia, sinne rajalle asti, vaikka olemukseni on jo nyt pullahtanut tavalla, joka saa minut havittelemaan iltaisin salakaappini ovea. Tiedän, että se ahdistaa ihan kamalasti ja nostaa vihaa pintaan, mutta minun on kai myönnettävä, että hieman painavampi kehoni ehkä palvelisi minua tulevassa työssä paremmin. En vielä tiedä, kuinka raskaita tämänkesäiset alueeni ovat, mutta työ on fyysistä joka tapauksessa. Lihominen on yksi kamalimmista asioista, mitä voin kuvitella itselleni tapahtuvan, mutta järki kertoo, että kenties vielä pahempaa olisi olla selviytymättä työstä hyvin - on nimittäin hyvin mahdollista, että elätän itseni kesän jälkeenkin tuolla jonkin aikaa. En halua vielä edes ajatella, mitä tapahtuu lihomisen jälkeen, näettekö sen ihollani vai missä, näettekö minua enää ollenkaan, mutta ehkä otan sen riskin, kun en voikaan enää luottaa siihen, ettei tulevaisuus tule. Ehkä. En minä tiedä.

Olin jo keksinyt, mitä mahtavaa voin tehdä, kun jos en saa opiskelupaikkaa synnyinkapungista. Voin lähteä kauemmas kuin pippuri kasvaa, kauemmas kuin se kauas pois, mihin junat menevät, voin lähteä ja tulla takaisin vasta, kun ei tarvitse enää maalata hymyjä.

Sitten koitti ilta. Illat ovat kauheita. Mielipuolisuus hiipi hiljaa ja huomaamatta, kunnes spottivalot syttyivät nostaen sen valokeilaansa ja show alkoi. Se oli rumaa, pahaa ja kaikin tavoin viallista. Jälleen tulevaisuus oli liian musta ja tahmea, vääjäämättä kohti vyöryvä muta, joka tukkii sieraimet, salpaa hengityksen ja lamaannuttaa täysin. En halunnut elää, en hengittää, en tuntea. Nyt sekin on ohentunut ja jäljellä on varjoja elämästä.

Minun sisälläni asuu viha. Puhdas, polttava viha. Se on minussa aina, hehkuu kekäleenä koskaan sammumatta. Se ei kuole, ei nuku, ei anna armoa. Joskus se on hiljaa ja taka-alalla, mutta se on siellä kuitenkin katoamatta koskaan mihinkään. Ja kun se päättää nousta, se kaappaa vallan, vyöryy kuin tsunami vieden minut mukanaan liian syviin vesiin, joissa ei tarvitsekaan hengittää. En tiedä, mistä se on tullut tai mihin se menee, se on kulkenut sisälläni aina enkä usko sen koskaan jättävän minua.