Tulesta polttavan asfaltin yllä

Juhanusaattona tullessani kotiin yli kahden viikon poissaolon jälkeen minua odottaa kasa mainoksia sekä kaksi kirjekuorta. Toinen on palkkalaskelma yliopistolta, toinen on paksun oloinen kuori YTHS:ltä. Oikeastaan arvaankin, mitä siellä on, mutta yllätyn kuitenkin. Se on oliivisilmäiseltä tädiltä.

Hammaslääkärini on lähettänyt hyvin vanhan mutta asiallisen opasvihkosen syömishäiriöiden vaikutuksesta suuhun. Päällä saatesanat keltaisella post it-lapulla Hei Therru! -- Hyvää kesää! Yst terv Oliivi ja nimenselvennys.

Tulee hyvä mieli. Hän muisti minut. Vaikka se onkin hänen työtään, tuntuu hyvältä. Jotakuta oikeasti on edes hetken verran kiinostanut. Samalla mietin, eikö hänellä todellakaan ole tärkeämpää tekemistä kuin lähetellä osuvia opasvihkosia syömisvammaiselle luuserille. Hän ei tiedä, etten varmaankaan tule enää hänen riesoikseen.

Luettuani vihkosen oksennan uudelleen ja kieltäydyn tuntemasta mitään, sillä niin on parempi. Silmiä painaa edellisen yön alle kahden tunnin unet, mutta valvon myöhään, hyvin myöhään. Luen vanhaa päiväkirjaa kymmenen vuoden takaa, mistä tulee vain paha olo. Jo silloin Therru, 13-vuotias lohikäärmetyttö, vielä tulta sydämessään, tulta, joka on enää tuhkaa ikitalven valkoisella hangella, se Therru on odottanut kuolemaa, jopa kutsunut sitä luokseen, vihannut itseään ja läskejään, painoindeksiä 20,5, ja kuiskannut tuuleen Ota minut mukaasi, vie minut pois täältä ja piirtänyt vihan punaisen merkin rintaansa.

Juhannuspäivänä astun vaa'alle. Vaikka olenkin tapani mukaan varautunut pahimpaan, meinaan romahtaa suorilta jaloilta. Olkoonkin, että ylläni on paljon vaatetta ja mahassa kahvia, tekisi mieli repiä hiukset päästä, raapia nilkat verille ja viimeistellä kokonaisuus salakaapissa malttamattomana odottavilla terillä. Päätän, että tänään en syö mitään, enkä sitten syökään.

Pesen pari koneellista pyykkiä, siivoan vaatekaapin, jätän huomiotta ovikellon soiton. Askartelen kaksi vuotta toimettomana roikkuneen pyöräni ajokuntoon, vien pyörälenkillä kassillisen vaatteita keräykseen. Juon teetä, kahvia, mehua, ja nälkä riuhtoo sisuksiani ensimmäistä kertaa vasta illalla.

Yöllä istun rannalla yksin, juon pari olutta ja kirjoitan tupakka huulessa elämääni. Ajatukset riehuvat mutta kynä on hidas ja kömpelö. Lammen pinta on peilityyni eikä lehtikään värähdä puissa sen takana.

Palaan kotiin, juon täyden juomalasillisen Sourz Applea sellaisenaan ja otan pari huikkaa 59-volttista Pohjanpoikaa, luottoystävääni. Rajaan silmäni ja maalaan huuleni liian punaisiksi, tänään haluan edes pienen hetken tuntea itseni kauniiksi.

Kävelen tuttuja lenkkipolkuja eivätkä kevyenraskaat jalkani petä minua kertaakaan. Annan huulteni punata filtterin toisensa jälkeen ja olen tarpeeksi minä ollakseni välittämättä muutamasta humailaisesta huutelusta. Lammen yllä lentää pieniä lepakoita, minusta ne ovat kauniita.