Ensimmäinen aamu synnyinkaupungissa, ja aamiaisen jälkeen minä istun taas vessan lattialla verestävin silmin nojaamassa päätäni kylmään kaakeliseinään, mietin elämän ja kaiken tämän tarkoitusta ja vihaan itseäni ihan pikkuisen. Aikani kuluksi raavin vähän nilkkaa vaikkei edes kutita, mutta mitä väliä, kun käsivarret ovat jo raidoilla, ruvilla ja mustelmilla.
Saan sovittua ensi yön työhöntuloaikani 02.35 eikä se ole ihan viereisessä kaupunginosassa. Kuin päivän huipennukseksi huomaan nimeni loistavan poissaolollaan yhden hakukohteeni valittujen listalla. Ei tunnu oikeastaan miltään, ja minä jatkan henkistä valmistautumistani siihen, että mikäli olen täällä näkemässä syksyn, minun on hypättävä, vaikken uskaltaisi.
(Ja onhan minun oltava täällä, sillä äiti on päässyt ammattikorkeaan ja tarvitsee sen vuoksi minua sijaistamaan muutamana yönä.)
Jossain miljoonien valovuosien päässä on jotakin, mitä haluaisin koskettaa, mutta arpia janoavat käteni ovat liian lyhyet ja liian paksut tavoittaakseen edes heijastuksia siitä.
Voimia sulle paljon : ). Olet tärkee ja arvokas ja et saa tehä siks itelles mitään..
VastaaPoistaOlen ilonen et olet olemassa.. ja sulla on todellakin toivoa : )