Viikonloppu synnyinkapungissa oli monella tapaa kauhea, mutta siinä oli myös mukavia asioita. Sukulaistyttö valmistui erinomaisin arvosanoin ja pikkuveljen juhlat olivat kivat. Kauheaa oli se kaikki ruoka. Kummallista, ettei ikänsä puolesta aikuinen ihminen pysty elämään elämäänsä nätisti, jos jossain lähettyvillä on ruokaa. Jos ruoka poistettaisiin arjesta, voisin ehkä jopa selviytyä kunnialla ja nauttia elämästäni. Ainakin toisinaan.
Äiti kommentoi perjantaina syömistäni ja sen jälkeistä olotilaa. Olin todellakin puputtanut ruokaa viikon tarpeen verran kerralla ja olo oli sen mukainen, mihin äiti sitten Ei sitä ruokaa kuulu kerralla syödä tuollaisia määriä. -- Kyllä nyt aikuisen ihmisen pitäisi pystyä hallitsemaan oma syömisensä. Niinpä! Vaikkei äidin kommentti ollut edes asiaton, se sattui ja syvälle. Kuitenkin sain nieltyä suolavedet, vaivuin hiljaisuuteen ja käännyin tyhjentämään astianpesukonetta. En pystynyt sanomaan mitään.
Kuinka oikeassa äiti taas olikaan. En vain voinut sanoa sille, että sehän se ongelma onkin. Olen ehkä täysi-ikäinen, mutta äiti rakas, en ole ihan kunnossa. Tai oikeastaan kaikki on aivan päin helvettiä. En hallitse tätä peliä, ei tässä ole sääntöjä eikä voittajaa. Se on mielivaltaista hulluutta ja kaikki ovat häviäjiä. Äiti pieni, en minä ole enää se tyttö, joka joskus kai olin, se pieni tyttö, joka hymyili saadessaan palan suklaata, joka söi keittoon liotettua leipää ja rakasti kermaa yli kaiken. Tiedäthän sinä, ettei Therru ole vuosiin hymyillyt ruokapöydässä aidosti, se taistelee itseään vastaan aina sekä ennen syömistä, syödessään ja etenkin jälkeen, se vihaa itseään jokaisen suupalan vuoksi, et vain ole nähnyt niitä vihan arpia.
Sen sijaan painan pääni ja vältän yhteenoton. Hiljaisuus on ystävä, jonka syliin voi kääriytyä niin tunteiden myrskyssä kuin tyhjyyden täyttämänäkin. Hymy, vaikka kuinka väkinäinenkin, on se maali, joka peittää rapistuneen laastin ja halkeilevat suupielet, se rakentaa iloisen värikkään julkisivun päivästä toiseen kunnes maailma loppuu ja me sen mukana.
Onneksi oli koira, ja kun se väsyi, oli onneksi pikkuveljen koira, omat jalat ja vaihtotennarit. Kävelin tunteita kauniimmiksi, mieltä iloisemmaksi, mustuutta vaaleammaksi. Nautin kävelystä aidosti, kävellessä minun on yleensä hyvä olla. Tennarit osaavat viedä minut juuri oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä, hiertymät ovat pieni hinta siitä.
Joskus ihmettelen, kuinka tällaisella ihmisperseellä voi olla niin ihania ihmisiä enemmän tai vähemmän lähellä. Miksi ne eivät jo ole menneet pois?
Myös liftaaminen takaisin opiskelukaupunkiin sai mielen leijumaan. Siinä on jotain maagista, kun peukalo pystyssä yrittää siristellä aurigon suunnasta tulevia autoja, kun yksi pysähtyy ja sitten saa hypätä vieraaseen autoon. Niitä pieniä jännityksen hetkiä, joita ilman ei voisi elää.
Tänään aurinko oli ystävällinen heti aamusta, kahvi oli hyvää ja tupakka nautinnollista. Puistossa lukiessa raidat saivat taas valoa ja mieleni jotakin askarreltavaa pronominien vartaloiden kanssa. Maa oli kova ja epämukava, mutta minulla oli rauha. Vääjämättä kuitenkin vesipullo tyhjeni ja tuli huono olo.
Olin suunnitellut kesäksi painoni nostamista lähemmäksi normaalia, sinne rajalle asti, vaikka olemukseni on jo nyt pullahtanut tavalla, joka saa minut havittelemaan iltaisin salakaappini ovea. Tiedän, että se ahdistaa ihan kamalasti ja nostaa vihaa pintaan, mutta minun on kai myönnettävä, että hieman painavampi kehoni ehkä palvelisi minua tulevassa työssä paremmin. En vielä tiedä, kuinka raskaita tämänkesäiset alueeni ovat, mutta työ on fyysistä joka tapauksessa. Lihominen on yksi kamalimmista asioista, mitä voin kuvitella itselleni tapahtuvan, mutta järki kertoo, että kenties vielä pahempaa olisi olla selviytymättä työstä hyvin - on nimittäin hyvin mahdollista, että elätän itseni kesän jälkeenkin tuolla jonkin aikaa. En halua vielä edes ajatella, mitä tapahtuu lihomisen jälkeen, näettekö sen ihollani vai missä, näettekö minua enää ollenkaan, mutta ehkä otan sen riskin, kun en voikaan enää luottaa siihen, ettei tulevaisuus tule. Ehkä. En minä tiedä.
Olin jo keksinyt, mitä mahtavaa voin tehdä, kun jos en saa opiskelupaikkaa synnyinkapungista. Voin lähteä kauemmas kuin pippuri kasvaa, kauemmas kuin se kauas pois, mihin junat menevät, voin lähteä ja tulla takaisin vasta, kun ei tarvitse enää maalata hymyjä.
Sitten koitti ilta. Illat ovat kauheita. Mielipuolisuus hiipi hiljaa ja huomaamatta, kunnes spottivalot syttyivät nostaen sen valokeilaansa ja show alkoi. Se oli rumaa, pahaa ja kaikin tavoin viallista. Jälleen tulevaisuus oli liian musta ja tahmea, vääjäämättä kohti vyöryvä muta, joka tukkii sieraimet, salpaa hengityksen ja lamaannuttaa täysin. En halunnut elää, en hengittää, en tuntea. Nyt sekin on ohentunut ja jäljellä on varjoja elämästä.
Minun sisälläni asuu viha. Puhdas, polttava viha. Se on minussa aina, hehkuu kekäleenä koskaan sammumatta. Se ei kuole, ei nuku, ei anna armoa. Joskus se on hiljaa ja taka-alalla, mutta se on siellä kuitenkin katoamatta koskaan mihinkään. Ja kun se päättää nousta, se kaappaa vallan, vyöryy kuin tsunami vieden minut mukanaan liian syviin vesiin, joissa ei tarvitsekaan hengittää. En tiedä, mistä se on tullut tai mihin se menee, se on kulkenut sisälläni aina enkä usko sen koskaan jättävän minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti