Melkein viisi päivää irti arjesta. Ei kiirettä, ei pakkoa, ei päämäärää. Monet aamu-, päivä- ja iltasavut parvekkeella kaukana kiireisten katujen ylöpuolella ja vaikka keskellä yötä, aavistuksen usvaisia kävelyitä halki hämärtyvän kaupungin, jossa en ole koskaan asunut. Viisi päivää unta, josta on pakko herätä, pudota takaisin todellisuuteen, aikaan, verille raavittuihin käsivarsiin.
Päätän, että nyt on kesä. Kontulan metroasemalla E kertoo tuoreesta samppanjasta kuplivalla äänellä tarinaa, jonka olen jo unohtanut, mutta sitä tunnetta en unohda, kun jokainen soluni hymyilee ja kaikki tuntuu elämältä. Rakot jaloissa, punaiseksi maalatut huulet vähän taittuneen tupakan ympärillä, tuulen sekoittama kampaus, samppanjaa ja pinkkiä kuohuviiniä shottilaseista.
African tunnistan jo kaukaa, vaikkei sillä ole punaista takkia niin kuin minulla on, sillä on se hymy ja se katse, jota en voi vastustaa, ja se tuoksu, jota en unohda, jota aika ei patinoi. Kun en katso peiliin enkä alas, voin hetkeksi unohtaa turvonneen olemukseni ja vihan silhuetin, nähdä sen läpi ja maistaa palan hattaraa.
Vaikka melankolia yrittää hiipiä hiuksiin ja iholle, karistan sen pois, sillä hetken vielä haluan hengittää elämää ja unta, lukea vielä pari sivua erästä lempikirjoistani, jota minun ei äidin mielestä pitäisi enää lukea, kun olen jo kerran lukenut. Tai kaksi tai kolme.
Yöllä näen unta Aurorasta ja vähän muustakin, vaikkei se ole minulle tuttu, näen kun unihahmot liikkuvat ja mitä tapahtuu, kun hoitaja löytää yöpöydän laatikosta siistissä rivissä suklaapatukoita, lakritsia ja valkoisia purkillisia täynnä keltaisia laksoja. Silti hymyilen herätessäni ja minun on hyvä olla.
Vielä junassakin, matkalla unesta aikaan, tuoksun Africalta, melkein valveilla kuulen E:n kutsuvan minua lempinimelläni ja miltei tunnen pohjoistuulen siipisulissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti