Kevät on tullut sillä välin kun olen suljettuna. Lopulta niillä ei ole perustetta pitää minua siellä ja pääsen pois. Nurmikko on vihreä kun kävelen pysäkille. Kotona odottaa täysi kaaos, jossa aika on pysähtynyt ja tunkkaiset varjot valuvat seinillä.

Yöllä hoitaja toteaa tylysti, että tuo ei ole tullut kaatumisesta. Se nostaa puntteja ja takinhihoja ja tivaa, onko näitä enemmän. Odottaessa aika on niin hidas. Kotona odotan, että saisin nukkua. Aamulla odotan, että pääsen töihin. Töissä odotan, että pääsen kotiin. Kotona taas odotan, että tulisi yö.

Tämä ei ole uutta, mutta pahempaa ja hallitsemattomampaa. Muutama päivä osastolla ei katkaissut kierrettä, ja sielläkin onnistuin satuttamaan itseäni. Tikit tikkien perään silloin kuin jaksan ne hakea. Aina en jaksa, joskus vain lyön siteen päälle ja annan kehon tehdä sen, mitä sen kuuluu. En jaksa ravita sitä oikein, mistä lääkäri muistuttaa jatkuvasti. Labrat ei ole kunnossa, mutta mä en vittu jaksa välittää.

Ne katsoo että hyötyisin pitkästä jaksosta, mutten voi olla töistä pois. Tilanne olisi toinen, jos mulla olisi toisenlainen työ ja sellainen, mistä en tykkäisi. Mutta minä pidän työstäni ja se on ainoa, millä on väliä.

Jos osaisin lentää, en ehkä lentäisi pois. Missään ei ole parempi. 

Lääkäri on rauhallinen ja itsevarma ja minä istun tuolissa kun se kirjoittaa koneelle ja soittaa puhelun. Vessaan saan mennä kun en laita ovea lukkoon ja lääkäri odottaa oven takana. Punapukuiset miehet tulevat hakemaan ja sitten mennään taas.

Aurinko paistaa ikkunan takana elottomille pelloille, mutta ovi on lukossa enkä pääse pois. Tupakkahuoneen seinään kettingillä kiinnitetty sytkä on melkein irti. Ilmoitan, etten pääse viettämään äitienpäivää mutten kerro, missä olen.

Välillä on vaikea päättää, makaisiko selälteen vai mahalteen. Ne vievät multa myös vyön pois ja antavat lääkettä, joka vaivuttaa syvään uneen. Herätessäni olen edelleen täällä. Lukkojen takana vailla ulospääsyä.