Joulu joulu joulu... Minä tulen hulluksi! En halua tätä, en enää ikinä. Onhan minulla hauskaakin ollut, ei sillä. Minä hymyilen, nauran, olen mukana. Samalla poden kuheaa läskiahdistusta. Lenkkeily ja luistelu helpottavat.

Jotenkin minussa on tosi syvällä se, että jouluna pitää syödä. Ikään kuin joululahjaksi muille. Niille on niin tavattoman tärkeää, että minä lihon. Ja minähän lihon. Jos en paljon muuta osaa, niin laihduttaa minä osaan. Tosi nopea painonpudotus on ominta alaani. Viimeistään uutenavuotena se alkaa taas, eivätkä ne voi minua pysäyttää. Siihen asti lihon.

Oli aivan ihanaa käydä tänään luistelemassa. Aivan lähellämme on jää, ei tosin kovin hyväkuntoinen. Kaksi poikaa oli huitomassa mailoillaan, kun menin. Kiersin kenttää vain ympäri kauheaa vauhtia, kunnes ne lähtivät. Sitten harjoittelin keskijäällä kaikkea, mitä olen aina halunnut osata. Kuinka se olikaan ihanaa!

Anteeksi tämä mieletön tauko. En ole muka ehtinyt ja jaksanut. Kotona kone on rikki, ja koulussa vietän aikaa toisella tapaa.

Elämä jatkuu silloinkin, kun en tahdo. Olen taas töissä. Tämä viikko on ollut nukkumisen suhteen suorastaan painajaista. Työkseni pyöräilen mäkisellä alueella vaihtelevassa pakkasessa ja jaan varhaisjakelulehtiä. Pidän työstäni. Se on mukavan fyysistä eikä vaadi muuta kuin tarkkuutta ja sen verran luonnetta, että saa oman läskiperseensä ylös sägystä 01.40 ja pakottaa itsensä pakkaseen pyörän selkään punnertamaan kahden kilometrin ylämäkeä.Onneksi kylmyys lisää energiankulutusta reippaasti, sillä Hallalle on taas ruoka maistunut.

Ongelma on uni. Jo alkuviikosta olin väsymyksestä puolihullu. Nukuin pommiin koulusta kaikkina muina päivinä paitsi sinä, jona äiti herätti ja sinä, jolloin en mennyt nukkumaan töiden jälkeen. Periaatteessa koulu ja työt rinnakkain ovat mahdollisia. Olen tehnyt niin ennenkin. Nyt vain en ole nukkunut riittävästi ennen töitä. Tunti, pari, korkeintaan vajaa neljä. Tämän yön olen onneksi vapaalla.

Uni ja todellisuus sekoittuvat, niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Unihahmot kulkevat kotonani, kun sallin itseni pysähtyä.Perjantaina nukahdin koulussa tunnilla täysin tahtomattani. Näin unia sielläkin. Eivätkö ne näe?

Tunnen oloni niin tavattoman vanhaksi.

Pelkään niin kovasti, että pääni hajoaa.

Unessa minä olen yksin. Ne eivät tule sinne. Siellä ovat ne toiset.

En jaksanut lähteä kouluun. Tai olisin kyllä jaksanut, mutta En Vain Mahtunut Ovesta Ulos. Istun kotona miettimässä elämäni tarkoitusta.

Aamuviideltä oli herätys; äiti oli nukkunut pommiin, ja minä sain lähteä töihin auttamaan. Olin helpottunut. Ehkä reilu tunnin pyöräily-kävely-juoksu pyhitti illalla syömäni paskan osittain. Olen silti pettynyt itseeni.
 

Tunnen olevani yksin, niin yksin. Onhan minulla E, mutta pidän hänet tarkoituksella hieman etäämmällä. Pelkään, että toimintani yllyttää häntä. Hänkin laihduttaa. Vakuuttaa kyllä olevansa tyytyväinen, kun saavuttaa tavoitteensa. Minä tiedän, ettei hän ole. En halua satuttaa E:tä. Hän on minulle hyvin rakas.

Tämä vain etäännyttää meitä taas toisistamme. Eikä meillä ole ketään muuta kuin toisemme. Tai on, muttei yhtä läheisiä.

Elämä on ankeaa ja harmaata. Olen hukannut värit. Tai ehkä niitä ei ollutkaan. Minä vain kuvittelin ne. Ja ehkä tämä kaikki on kuviteltua. Jos olenkin vain kuvitellut kuvitellun olevan kuviteltua. Jos se, mitä olen pitänyt mielikuvitukseni tuotteena, onkin todellisuutta ja kaikki, mitä olen pitänyt todellisuutena, onkin kuviteltua. Harhaa vain.

Mistä minä voin enää tietää, mikä on totta?